Olemme jattaneet Sadun kollimaan hotelliin ja odottelemme kyytia kaikkien rantakohteiden jumalattareen,Pattayalle. Rinkat on viety seuraavaan hostellii, matkustamme pikkureppujen kanssa keveina kuin peipposet. Olemme varautuneet rantaglamouriin usein bikinein ja asuvaihtoehdoin ja odotettavissa on auringonottoa ja itsemme lellimista.
Lelliminen onkin tarpeen, silla viimeiset kolme paivaa olemme tehneet tuttavuutta Bangkokin loppumattomien ostosparatiisien kanssa. Muutama nahtavyyskin on nahty, eika taman jalkeen juuri mikaan temppeli taikka palatsi voi meita hammastyttaa, sen verran mahtipontisia ja kertakaikkisen upeita rakennelmia olemme nahneet. Erittain vaikuttavia ovat olleet myos kyydit tuktukilla ja jokilaivalla, joista edellisn yhteydessa tulimme kusetetuksi melko huolella. Ei siita sen enempaa... Ostoskeskukset, kengat, laukut ja muut gimmelit, ne ovat taalla todellakin varsinaiset pikku materialistien onnen ja autuuden lahteet. Tuntikausien vaeltelu vailla tietoa ajasta, paikasta, suunnasta taikka valuuttakurssista ovat saaneet jalkapohjamme turvoksiin ja rinkkamme ylittamaan paitsi painorajat myos oman kantokykymme.
Tama kaupunki on niin kertakaikkisen suuri, etta kokonaiskasitysta on vaikea muodostaa. Olemme nahneet lukemattomia katuja, aivan uskomattomia ruuhkia mita mykistavimpien liikennejarjestelyjen armoilla ja varsin messevan maaran betonia, jolle vetaa vertaansa vain palatseissa kaytetyn posliinin, mosaiikin ja lehtikullan maara.
Kahden tunnin paasta meidan pitaisi olla astelemassa tulikuumassa hiekassa, pitakaa siis peukkuja!
torstai 26. heinäkuuta 2007
lauantai 21. heinäkuuta 2007
210707 Red Sun Hotel, HCM
"En petit kitsch!" ranskalainen mies kommentoi laukkuostoksiamme korealaisessa Lotteria-pikaruokalassa, jota testasimme tanaan. Paivan laukkusaldo viisi laukkua.
Asken kavimme ajelemassa chinatownissa mita mukavimman riksakuskin kanssa. Sikalaisen torin valikoiman laajuus sai meidat tainnoksiin. Hattuosastolla oli hattuja varmasti jokaiselle suomalaiselle ja hiusklipsiosastolla tarpeeksi koristetta koko skandinavialle. Uskomatonta. Olemme ottaneet tavaksi maksaa riksakuskeille varsin avokatisesti, silla meille pieni raha saa hampaattomat ukot hymyilemaan niin vallan kovasti. Tanaan aloitimme myos maailmanparannusprojektin, ja kaikki kymppitonnia pienemmat rahat saavat menna kadettomille ja jalattomille tyypeille kadulla. Ja niille kasittamattoman pienille mummeleille, jotka myyvat meille nenaliinoja, ananaksia tai vohveleita. Tahanastinen suosikkimme on koditon seta, jolta ostimme tupakka-askeista ja vanhoista mainoksista tehdyt liukkaasti luikertelevat kaarmeet. Onkohan turistinnoilla ehka hieman huono omatunto...?
Tanaan olemme myos vihdoin saaneet valloitettua Ho Chi Minh museon ja Annin keltainen hamekin haettiin suurennoksesta. Pian saadaan kahden ja puolen kilon pyykkikassimme ja siella meita odottavat kayttovalmiina uudet ihanuudet! Hurraa! Huomenna me naytamme niin hyvilta ja olemme valmiita siirtymaan Bangkokiin.
Nyt viela kevyt illallinen tamanpaivaisen hampurilaismaton vastapainoksi. For the record, koreassa suunniteltu juustohampurilainen peittoaa makkarilaisen miten vain. Tomaattia! Salaattia! nam.
Asken kavimme ajelemassa chinatownissa mita mukavimman riksakuskin kanssa. Sikalaisen torin valikoiman laajuus sai meidat tainnoksiin. Hattuosastolla oli hattuja varmasti jokaiselle suomalaiselle ja hiusklipsiosastolla tarpeeksi koristetta koko skandinavialle. Uskomatonta. Olemme ottaneet tavaksi maksaa riksakuskeille varsin avokatisesti, silla meille pieni raha saa hampaattomat ukot hymyilemaan niin vallan kovasti. Tanaan aloitimme myos maailmanparannusprojektin, ja kaikki kymppitonnia pienemmat rahat saavat menna kadettomille ja jalattomille tyypeille kadulla. Ja niille kasittamattoman pienille mummeleille, jotka myyvat meille nenaliinoja, ananaksia tai vohveleita. Tahanastinen suosikkimme on koditon seta, jolta ostimme tupakka-askeista ja vanhoista mainoksista tehdyt liukkaasti luikertelevat kaarmeet. Onkohan turistinnoilla ehka hieman huono omatunto...?
Tanaan olemme myos vihdoin saaneet valloitettua Ho Chi Minh museon ja Annin keltainen hamekin haettiin suurennoksesta. Pian saadaan kahden ja puolen kilon pyykkikassimme ja siella meita odottavat kayttovalmiina uudet ihanuudet! Hurraa! Huomenna me naytamme niin hyvilta ja olemme valmiita siirtymaan Bangkokiin.
Nyt viela kevyt illallinen tamanpaivaisen hampurilaismaton vastapainoksi. For the record, koreassa suunniteltu juustohampurilainen peittoaa makkarilaisen miten vain. Tomaattia! Salaattia! nam.
perjantai 20. heinäkuuta 2007
200707 ho chi minh
Eilinen kulttuurisuus kaatui lukuisiin kauppohin matkan varrella. Emme ehtineet museoon, mutta sen sijaan kasvatimme takalaista kansantaloutta keskimaaraisen riisinviljelijan vuosipalkan verran ja rinkkamme painoa yli sallitun rajan. Kenkasaldo oli viisi paria. Muista ostoksista pysymme vaiti.
Tanaan emme ole juurikaan shoppailleet (vain hieman tuliaisia, seka kananmunakuoritaulut) silla olemme seikkailleet Viet Kongin jalanjaljissa. Paiva alkoi vierailulla Cao Dai -uskonnon puolen paivan seremoniassa ja jatkui retkella Cu Chi -kylan lahella oleviin sodanaikaisiin tunneleihin. Katsoimme ensin varsin puolueellisen (kirjaimellisesti sen ainoan puolueen puolisen) dokumentaation, jossa paholaisjenkit pommittivat rauhallista ja hiljaista kylanvakea ja sen jalkeen lahdimme tositoimiin. Tutustuimme ansojen tekoon, ja olimmekin kovin vaikuttuneita naiden napparasta viipaloimistehokkuudesta. Ei poloinen laskuvarjojaakari kauaa pyristele, kun niihin grilleihin osuu... Ammuimme myos AK-47 kivaareilla (?) ja menetimme kuulomme melko tehokkaasti. Rohkeina naisina ostimme nipun panoksia ja kavimme niilla kauppaa muiden turistien kesken, kiertaen minimiostorajoitukset. Kuuroutuneina lahdimme ryomimaan (koyrimaan oikeastaan) tunnelia, joka oli mukavasti kasvatettu vastaamaan lankkarituristien pyllynleveyksia ja jonka korkeuden arvioimme reiluksi metriksi ja leveyden noi kuuteenkymmeneen senttiin. Tunneli oli sata metria pitka, pimea (muutama pieni lamppu oli kylla), matala ja niin kapea, ettei voinut kaantya kuin hivutellen. Kolmenkymmenen metrin valein oli hatauloskaynteja paniikkikohtausten varalle, ja Anni meinasikin karata tunnelista ensimmaisessa uloskaynnissa, mutta seurasi sittenkin urheana Annaa, joka innosta hihkuen ryomi jo eteenpain. Selvitimme siis nuoren parin kanssa ainoina koko matkan! Hiekkaisen hien kuivuessa ihollamme saimme teeta, keitettya juurta, sympatiaa ja paljon kehuja. Kadet tarisivat jannityksesta, reidet vasymyksesta, ja tarykalvot kivaarinpaukkeesta, mutta olipa seikkalu!
Kaloja on enaa puolet jaljella. Kyynelehdimme niiden kohtaloa yhdessa hotellinomastajattaren kanssa.
Tanaan emme ole juurikaan shoppailleet (vain hieman tuliaisia, seka kananmunakuoritaulut) silla olemme seikkailleet Viet Kongin jalanjaljissa. Paiva alkoi vierailulla Cao Dai -uskonnon puolen paivan seremoniassa ja jatkui retkella Cu Chi -kylan lahella oleviin sodanaikaisiin tunneleihin. Katsoimme ensin varsin puolueellisen (kirjaimellisesti sen ainoan puolueen puolisen) dokumentaation, jossa paholaisjenkit pommittivat rauhallista ja hiljaista kylanvakea ja sen jalkeen lahdimme tositoimiin. Tutustuimme ansojen tekoon, ja olimmekin kovin vaikuttuneita naiden napparasta viipaloimistehokkuudesta. Ei poloinen laskuvarjojaakari kauaa pyristele, kun niihin grilleihin osuu... Ammuimme myos AK-47 kivaareilla (?) ja menetimme kuulomme melko tehokkaasti. Rohkeina naisina ostimme nipun panoksia ja kavimme niilla kauppaa muiden turistien kesken, kiertaen minimiostorajoitukset. Kuuroutuneina lahdimme ryomimaan (koyrimaan oikeastaan) tunnelia, joka oli mukavasti kasvatettu vastaamaan lankkarituristien pyllynleveyksia ja jonka korkeuden arvioimme reiluksi metriksi ja leveyden noi kuuteenkymmeneen senttiin. Tunneli oli sata metria pitka, pimea (muutama pieni lamppu oli kylla), matala ja niin kapea, ettei voinut kaantya kuin hivutellen. Kolmenkymmenen metrin valein oli hatauloskaynteja paniikkikohtausten varalle, ja Anni meinasikin karata tunnelista ensimmaisessa uloskaynnissa, mutta seurasi sittenkin urheana Annaa, joka innosta hihkuen ryomi jo eteenpain. Selvitimme siis nuoren parin kanssa ainoina koko matkan! Hiekkaisen hien kuivuessa ihollamme saimme teeta, keitettya juurta, sympatiaa ja paljon kehuja. Kadet tarisivat jannityksesta, reidet vasymyksesta, ja tarykalvot kivaarinpaukkeesta, mutta olipa seikkalu!
Kaloja on enaa puolet jaljella. Kyynelehdimme niiden kohtaloa yhdessa hotellinomastajattaren kanssa.
torstai 19. heinäkuuta 2007
190707 Ho Chi Minh
Eilen retkeilimme Mekong-joen suistossa satojen ristelevien, mutaisten jokien valeissa, jossa ihmiset asuivat simppeleissa, bambuista tehdyissa taloissa, jotka oli rakennettu tolppien varaan joen paalle. Oppaamme oli melkoisella pokalla varustettu hauska nuori mies, joka menomatkalla aamukahdeksalta yritti leikittaa hyydyksissa olevia turisteja, ja paluumatkallakin lauloi itse englanniksi kaantamaansa oopperaa ja kertoi vitseja tikahtuen omaan kikatukseensa. Tarinat saivat lisapontta "jaaa!" -huudahduksista. Hauskaa oli, vaikka olikin hieman kyseenalaista nauroimmeko hanelle vai hanen kanssaan.
Saimme seurata kookoskarkkien tekoa ja Anni onkin jaanyt niihin aika hyvaan koukkuun.Anni maistoi myos rohkeana karmeslienta, paikallista viinaa, jossa lilluvat mita akloimmat kaarmeet ja muut nilviaiset. Pohdimme karmesviinan rahtaamista tuliaisiksi, mutta ajatus rinkkaan rikkoutuneesta pullosta sai meidat toisiin aatoksiin.
Olemme tehneet kovasti tuttavuutta kaikkien hotelliemme respan tyttojen kanssa. Mita hauskimpia ja mukavampia tuttavuuksia, joiden elamaan olemme saaneet pikakatsauksen. Poikaystavattomyyden top kaksi syyta ovat olleet liika laihuus ja ihon tummuus, mika saa meidat pohdiskelemaan omaa tilannettamme... Kehonkuvamme ovat muutekin olleet remontissa, kun vaatekaupoissa kokeilemme aina suurinta mahdollista kokoa, eika sekaan usein riita. Sikali onneksi, silla tallakin menolla rinkkamme tayttyvat melkoista tahtia.
Seuraamme jannityksella hotellin kultakalojen selviytymista maljansa puhdistamisesta. Eilen kalaparat siirrettiin salaattikulhoon odottamaan maljanphdistajaa. Ovat selvinneet yon yli ainakin.
Suuntana talle paivalle on lyhennetty hame, kavennetut (kylla!) housut ja Seta Ho:n museo! Tanaan Anni aikoo maistaa Durian-hedelmaa, jonka haju saa tainnoksiin isommankin jateautonkuljettajan.
Ja hedelmamehut. Niiden vuoksi voisimme vaikka kuolla.
Saimme seurata kookoskarkkien tekoa ja Anni onkin jaanyt niihin aika hyvaan koukkuun.Anni maistoi myos rohkeana karmeslienta, paikallista viinaa, jossa lilluvat mita akloimmat kaarmeet ja muut nilviaiset. Pohdimme karmesviinan rahtaamista tuliaisiksi, mutta ajatus rinkkaan rikkoutuneesta pullosta sai meidat toisiin aatoksiin.
Olemme tehneet kovasti tuttavuutta kaikkien hotelliemme respan tyttojen kanssa. Mita hauskimpia ja mukavampia tuttavuuksia, joiden elamaan olemme saaneet pikakatsauksen. Poikaystavattomyyden top kaksi syyta ovat olleet liika laihuus ja ihon tummuus, mika saa meidat pohdiskelemaan omaa tilannettamme... Kehonkuvamme ovat muutekin olleet remontissa, kun vaatekaupoissa kokeilemme aina suurinta mahdollista kokoa, eika sekaan usein riita. Sikali onneksi, silla tallakin menolla rinkkamme tayttyvat melkoista tahtia.
Seuraamme jannityksella hotellin kultakalojen selviytymista maljansa puhdistamisesta. Eilen kalaparat siirrettiin salaattikulhoon odottamaan maljanphdistajaa. Ovat selvinneet yon yli ainakin.
Suuntana talle paivalle on lyhennetty hame, kavennetut (kylla!) housut ja Seta Ho:n museo! Tanaan Anni aikoo maistaa Durian-hedelmaa, jonka haju saa tainnoksiin isommankin jateautonkuljettajan.
Ja hedelmamehut. Niiden vuoksi voisimme vaikka kuolla.
tiistai 17. heinäkuuta 2007
170707 ho chi minh
Eilen koko kaupunki oli juhlatunnelman vallassa voitetun fudisottelun (Asia cup on kaynnissa, big deal!) jaljilta. Kymmenet tuhannet mopolla ymparikaupunkia porhaltavat, riemusta kirkuvat, punakeltaisia lippuja heiluttelevat fanit muodostivat uskomattomia letkoja, joiden riemumieli tarttui meihinkin.
Olemme huomanneet, etta kommunistia kapitalistisempaa ei olekaan, kaupankaynnin reaktionopeus on taalla mykistava. Ensimmaisten sadepisaroiden mukana ilmestyvat sadetakkikauppiaat kaikkiin kadunkulmiin, ja jokaisen voitetun ottelun viimeisen eran paattyessa lippu- ja paanauhakauppiaat valtaavat kadut.
Eilen tutustuimme kaupunkiin, ja erityisen vaikutuksen maihin teki eksymattomyys. Olemme siis saapuneet lansimaisen kaupunkisuunnittelun piiriin, silla eilen emme eksyneet kertakaan, vaikka kuljimme lahes ilman karttaa. Kavimme ahdistumassa torilla, jonka triljoonista juhlalaukuista naemme unta viela pitkaan. Loysimme myos erityisen ihania pikkuputiikkeja ja hameet ovat jo lyhennyksessa. Palelimme useaan otteeseen, me pohjoisen kesaan tottuneet turdet. Saa on huomattavasti lempeampi kuin edellisissa kohteissamme, ja odotukset A:n kosteudesta jarkyttyneen ihon palautumisesta ennalleen ovat korkeat.
Viimeinen paivamme Hoi Anissa oli ikimuistoinen. Kavimme kylassa Mr. Phongin kotona ja myos lahes kaikkien kylalaisten kotona. Mr. Phong bongasi meidat illalliselta, ja tuli kertomaan sadoista ulkomaalaisista ystavistaan, joita han kutsuu kotikylaansa katsomaan paikallista elamanmenoa. Kaveri on tehnyt uskomattoman (verottoman) bisneksen ulkomaalaisilla ystavillaan. Lahdimme siis eparoimatta seuraavana aamuna mr. Phongin ja hanen toverinsa mopojen kyytiin ja puolen tunnin tyvikohotuksen jalkeen olimmekin perilla maaseudun rauhassa. Ensin kuuntelimme silmat pyoreina mr. Phongin luentoa historiasta, uskonnoista, elamanmenosta ja maan nykyisesta poliittisesta tilanteesta.
Sitten seurasi kylakierros. Kavimme tutustumassa riisiviina"tehtaaseen", jossa hengityksemme salpautui huuruista ja hoyryista pitkaksi aikaa. Vierailimme tupakkakuivaamossa, mr. Phongin sedan ja tadin luona ja kukkotappelussa, jossa eras isa tarjosi Annalle naimaikaista melko komeaa poikaansa myyntilauseella "My son is VERY strong!". Perfect match siis! Kukkotappelu sai meidat liikkuttumaan lahes kyyneeliin, varsinkin eratauolla, jolloin sedat ompelivat kukkojen haavat, purskuttivat vetta kukkojen suuhun omasta suustaan, paijasivat, imivat verivanat, loyhyttelivat ja rohkaisivat kukkojaan seuraavaa kaksikymmentaminuuttista eraa varten. Eraassa talossa juhlittiin vanhan esi-isan kuolinpaivaa ja mekin osallistuimme juhlaan kohottamalla olutmaljaa (pohjanmaan kautta, oli muuten Annan eka kokonainen olutlasillinen ikina) ja ottamalla kuvia perheen lapsista, joita naurattivat kovasti meidan isot nenamme ja peppumme. Mr. Phongin perhetemppelissa tutustuimme perheen esivanhempiin seka meihin suureen vaikutuksen tehneeseen vanhojen piikojen alttariin varsinaisen temppelin ulkopuolella.
Mr. Phongin vaimon valmistavan erittain makoisan lounaan jalkeen meidat kuljetettiin henkeasalpaavalla kyydilla takaisin hotelliin. Emme olleet muistaneet rasvata niskojamme, joten rajamme ovat melkoisen mykistavat. Ilta sujui mukavasti Da Nangin lentokentalla odotellen myohastynytta lentoa ja eksyen laheiseen lahioon.
Olemme huomanneet, etta kommunistia kapitalistisempaa ei olekaan, kaupankaynnin reaktionopeus on taalla mykistava. Ensimmaisten sadepisaroiden mukana ilmestyvat sadetakkikauppiaat kaikkiin kadunkulmiin, ja jokaisen voitetun ottelun viimeisen eran paattyessa lippu- ja paanauhakauppiaat valtaavat kadut.
Eilen tutustuimme kaupunkiin, ja erityisen vaikutuksen maihin teki eksymattomyys. Olemme siis saapuneet lansimaisen kaupunkisuunnittelun piiriin, silla eilen emme eksyneet kertakaan, vaikka kuljimme lahes ilman karttaa. Kavimme ahdistumassa torilla, jonka triljoonista juhlalaukuista naemme unta viela pitkaan. Loysimme myos erityisen ihania pikkuputiikkeja ja hameet ovat jo lyhennyksessa. Palelimme useaan otteeseen, me pohjoisen kesaan tottuneet turdet. Saa on huomattavasti lempeampi kuin edellisissa kohteissamme, ja odotukset A:n kosteudesta jarkyttyneen ihon palautumisesta ennalleen ovat korkeat.
Viimeinen paivamme Hoi Anissa oli ikimuistoinen. Kavimme kylassa Mr. Phongin kotona ja myos lahes kaikkien kylalaisten kotona. Mr. Phong bongasi meidat illalliselta, ja tuli kertomaan sadoista ulkomaalaisista ystavistaan, joita han kutsuu kotikylaansa katsomaan paikallista elamanmenoa. Kaveri on tehnyt uskomattoman (verottoman) bisneksen ulkomaalaisilla ystavillaan. Lahdimme siis eparoimatta seuraavana aamuna mr. Phongin ja hanen toverinsa mopojen kyytiin ja puolen tunnin tyvikohotuksen jalkeen olimmekin perilla maaseudun rauhassa. Ensin kuuntelimme silmat pyoreina mr. Phongin luentoa historiasta, uskonnoista, elamanmenosta ja maan nykyisesta poliittisesta tilanteesta.
Sitten seurasi kylakierros. Kavimme tutustumassa riisiviina"tehtaaseen", jossa hengityksemme salpautui huuruista ja hoyryista pitkaksi aikaa. Vierailimme tupakkakuivaamossa, mr. Phongin sedan ja tadin luona ja kukkotappelussa, jossa eras isa tarjosi Annalle naimaikaista melko komeaa poikaansa myyntilauseella "My son is VERY strong!". Perfect match siis! Kukkotappelu sai meidat liikkuttumaan lahes kyyneeliin, varsinkin eratauolla, jolloin sedat ompelivat kukkojen haavat, purskuttivat vetta kukkojen suuhun omasta suustaan, paijasivat, imivat verivanat, loyhyttelivat ja rohkaisivat kukkojaan seuraavaa kaksikymmentaminuuttista eraa varten. Eraassa talossa juhlittiin vanhan esi-isan kuolinpaivaa ja mekin osallistuimme juhlaan kohottamalla olutmaljaa (pohjanmaan kautta, oli muuten Annan eka kokonainen olutlasillinen ikina) ja ottamalla kuvia perheen lapsista, joita naurattivat kovasti meidan isot nenamme ja peppumme. Mr. Phongin perhetemppelissa tutustuimme perheen esivanhempiin seka meihin suureen vaikutuksen tehneeseen vanhojen piikojen alttariin varsinaisen temppelin ulkopuolella.
Mr. Phongin vaimon valmistavan erittain makoisan lounaan jalkeen meidat kuljetettiin henkeasalpaavalla kyydilla takaisin hotelliin. Emme olleet muistaneet rasvata niskojamme, joten rajamme ovat melkoisen mykistavat. Ilta sujui mukavasti Da Nangin lentokentalla odotellen myohastynytta lentoa ja eksyen laheiseen lahioon.
lauantai 14. heinäkuuta 2007
14.7. edelleen
Emme paase lukemaan taalta mahdollisesti poliittisesti epakorrektin blogin sisalmyksia! Sananvapauden rajat lienevat tassa kohdin...
14.7. Hoi An
Liikennevalineet ovat saaneet meidat kokeilunhaluisiksi. Huessa ajelimme riksalla (emme siis itse ajaneet) ja pyorailimme katsomaan pagodaa ja budhalaista luostaria, jossa oli iltapaivamenojen aika. Pyoraileminen oli valtavan hauskaa, ja heratimme kovasti huomiota.
Eilen kavimme Hoi Anin rannalla mopolla, ja se vasta olikin hauskaa! A uskalsi ajaa ja A:kin uskalsi kyytiin, joten meno oli oikein jouhevaa. Liikenteessa joustavuus on saantoja tarkeampaa, joten se, etta painavaa mopoa oli helpompi hallita nopeassa kuin hitaassa vauhdissa (saatika paikallaan) teki matkanteosta lahes aitovietnamilaista. Rannalla jaksoimme ottaa aurinkoa ehka vartin ja sinakin aikana meille myytiin hedelmia, rannekoruja ja pahkinoita noin kahdeksankymmenta kertaa.
Tanaan kuljimme veneella katsomaan muinaisia hindulaistemppelin raunioita, My Son, jotka olivatkin varsin vaikuttavat. Kuin myos turistien maara kyseisessa kohteessa. Venetta emme kuitenkaan uskaltaneet pyytaa saada ajaa, joten lahdemme iltakelluntaan kokeilemaan vilkkusimaisia polkujoutsenia, joita saa vuokrata joen rannasta. Melkein kuin ajaisi perinteista jokilaivaa!
Kavimme laitattamassa kyntemme seka etu- etta takatassuihin Nina's kauneushoitolassa. Manikyrtsik oli mukava, vaikkakin kotikutoinen ja sen seurauksena A:n varpaankynnesta lohkesi melkoinen pala. A taas sai kovasti toruja ja noottia siita, etta oli paastanyt itsensa ruskettumaan melkein paikallisen variseksi! Toinen A oli sentaan viela kauniisti vaaleatukkainen ja muutenkin vaalea, joten hanelle tehtiin oikein ranskalainen manikyyri, kun taas pronssinen suomalainen sai tyytya kymmeneen diskopalloon.
Huomenna matka jatkuu kohti Ho Chi Minhin kaupunkia, kunhan ensin kevennamme kantamuksiamme paikallisessa logistiikkayrityksessa...
Sitten iltapalalle ja joutseniin!
Eilen kavimme Hoi Anin rannalla mopolla, ja se vasta olikin hauskaa! A uskalsi ajaa ja A:kin uskalsi kyytiin, joten meno oli oikein jouhevaa. Liikenteessa joustavuus on saantoja tarkeampaa, joten se, etta painavaa mopoa oli helpompi hallita nopeassa kuin hitaassa vauhdissa (saatika paikallaan) teki matkanteosta lahes aitovietnamilaista. Rannalla jaksoimme ottaa aurinkoa ehka vartin ja sinakin aikana meille myytiin hedelmia, rannekoruja ja pahkinoita noin kahdeksankymmenta kertaa.
Tanaan kuljimme veneella katsomaan muinaisia hindulaistemppelin raunioita, My Son, jotka olivatkin varsin vaikuttavat. Kuin myos turistien maara kyseisessa kohteessa. Venetta emme kuitenkaan uskaltaneet pyytaa saada ajaa, joten lahdemme iltakelluntaan kokeilemaan vilkkusimaisia polkujoutsenia, joita saa vuokrata joen rannasta. Melkein kuin ajaisi perinteista jokilaivaa!
Kavimme laitattamassa kyntemme seka etu- etta takatassuihin Nina's kauneushoitolassa. Manikyrtsik oli mukava, vaikkakin kotikutoinen ja sen seurauksena A:n varpaankynnesta lohkesi melkoinen pala. A taas sai kovasti toruja ja noottia siita, etta oli paastanyt itsensa ruskettumaan melkein paikallisen variseksi! Toinen A oli sentaan viela kauniisti vaaleatukkainen ja muutenkin vaalea, joten hanelle tehtiin oikein ranskalainen manikyyri, kun taas pronssinen suomalainen sai tyytya kymmeneen diskopalloon.
Huomenna matka jatkuu kohti Ho Chi Minhin kaupunkia, kunhan ensin kevennamme kantamuksiamme paikallisessa logistiikkayrityksessa...
Sitten iltapalalle ja joutseniin!
perjantai 13. heinäkuuta 2007
kukatiesmoneskopaiva 07
Huolenpito naita kahta matkustelevaa naista kohtaan on liikuttavaa! Minne vain menemme, kaikki jarjestyy, meidat haetaan, viedaan, meille buukataan lennot, hotellit, retket, manikyyrit, raatalit ja kaikki, mita ikina keksimme tarvita. Jos emme tieda minne menna, meidat talutetaan hotellin respaan. Meidan ainoaksi huoleksemme jaa paikalla oleminen oikeaan aikaan. Hymyileva nuori mies, kadessaan kyltti "Anna&Anni" alkaa olla jo tuttu naky. Elama on helppoa, me olemme tervetulleita dollarinkuvia ihmisten silmissa.
Olemme pienessa Hoi An -kaupungissa, joka voisi olla kenen tahansa matkailunsuunnittelijan marka uni. On kunnon ranta, jonne johtaa suora tie, turdet voivat mopoilla itsensa sinne turvallisesti eksymatta, on joki, jonka varrella on kymmenia kauniita, lyhdyilla valaistuja ravintoloita ja on RAATALEITA. Satoja, satoja raataleita, jotka kaikki tahtovat laittaa garderoobimme uusiksi. Ja voi, miten me innostummekaan! jakkupuvut, silkkimekot, kesayon unelmat, talvitakit, puuvillaiset hellemekot, hamoset ja pikkutopit (kylla, taman kaiken me olemme tilanneet) syntyvat kadenkaanteessa meidan nukkuessamme prinsessan unta. Kohta lahdemme sovittelemaan eilen tilattuja unelmia. Jannittavaa!
Ennen sovitukseen menoa olemme talkinneet itsemme hyvin. Vauvantalkki, se on vastaus lankkarin hikiseen takamukseen. Olemme jaaneet siihen koukkuun, ja hotellihuoneemme lattia nayttaakin silta, kuin edellisena iltana olisi pidetty kunnon kokabileet. Ei kuulkaa hierra, eika hikisty. Valitettavasti hien maara ylittaa valilla talkin taikavoimat, eika virtaa voi mikaan estaa.
Taikavoimia on havaittu myos pienen seurueemme toisella jasenella, joka kutsuu itseaan myos onnettaren lempilapseksi. Pienimmatkin toiveet ja lausahdukset kayvat toteen kuin haltiakummin toimeenpanemina. Matkaseurueemme toinen jasen kieltaytyy astumasta enaa lentokoneeseen toverinsa kanssa. Viimeinen niitti oli lausahdus "joskus ma haluaisin kylla kokea noi happilaitteet, jotka putoavat tuolta katosta". Tama toive peruttiin monin taikakeinoin lievan riisikakulla uhkailun tuloksena, joten vain ukkonen ja kahden vierekkaisen penkin toiveet kavivat toteen silla lennolla.
Ja nyt kokeilemaan innovatiisisen disainimme tuloksia!!
Olemme pienessa Hoi An -kaupungissa, joka voisi olla kenen tahansa matkailunsuunnittelijan marka uni. On kunnon ranta, jonne johtaa suora tie, turdet voivat mopoilla itsensa sinne turvallisesti eksymatta, on joki, jonka varrella on kymmenia kauniita, lyhdyilla valaistuja ravintoloita ja on RAATALEITA. Satoja, satoja raataleita, jotka kaikki tahtovat laittaa garderoobimme uusiksi. Ja voi, miten me innostummekaan! jakkupuvut, silkkimekot, kesayon unelmat, talvitakit, puuvillaiset hellemekot, hamoset ja pikkutopit (kylla, taman kaiken me olemme tilanneet) syntyvat kadenkaanteessa meidan nukkuessamme prinsessan unta. Kohta lahdemme sovittelemaan eilen tilattuja unelmia. Jannittavaa!
Ennen sovitukseen menoa olemme talkinneet itsemme hyvin. Vauvantalkki, se on vastaus lankkarin hikiseen takamukseen. Olemme jaaneet siihen koukkuun, ja hotellihuoneemme lattia nayttaakin silta, kuin edellisena iltana olisi pidetty kunnon kokabileet. Ei kuulkaa hierra, eika hikisty. Valitettavasti hien maara ylittaa valilla talkin taikavoimat, eika virtaa voi mikaan estaa.
Taikavoimia on havaittu myos pienen seurueemme toisella jasenella, joka kutsuu itseaan myos onnettaren lempilapseksi. Pienimmatkin toiveet ja lausahdukset kayvat toteen kuin haltiakummin toimeenpanemina. Matkaseurueemme toinen jasen kieltaytyy astumasta enaa lentokoneeseen toverinsa kanssa. Viimeinen niitti oli lausahdus "joskus ma haluaisin kylla kokea noi happilaitteet, jotka putoavat tuolta katosta". Tama toive peruttiin monin taikakeinoin lievan riisikakulla uhkailun tuloksena, joten vain ukkonen ja kahden vierekkaisen penkin toiveet kavivat toteen silla lennolla.
Ja nyt kokeilemaan innovatiisisen disainimme tuloksia!!
tiistai 10. heinäkuuta 2007
100707 Huessa
oho askeinen.. siis tanaan ajoimme riksalla ympari Huea. Helletta oli riittavasti ja olo sen mukainen. Tunnin paikkarit eivat oikein helpottaneet oloa mutta onneksi huomenna matkapaiva toivottavasti ilmastoidulla bussilla. Varailemme juuri hotellia Hoi Annista, johon suuntaamme huomenna. Hoi An on tunnettu raataleistaan, joten luultavasti teetamme jotain vaatteita siella. Hoi An on meren rannalla, joten ajattelimme viettaa vahan aikaa myos beachilla.
Ostimme tanaan riisinviljelijahatut. Ajelimme ne paassa riksalla ja naytimme tosi turisteilta.
Nyt on pakko taas menna suihkuun ja kohta nukkumaan, etta huomenna taas jaksaa.
Ostimme tanaan riisinviljelijahatut. Ajelimme ne paassa riksalla ja naytimme tosi turisteilta.
Nyt on pakko taas menna suihkuun ja kohta nukkumaan, etta huomenna taas jaksaa.
maanantai 9. heinäkuuta 2007
090707 Hanoi
Taas yksi hikinen kaupunkikierros takana. Tanaan selvisimme vanhankaupungin sokkeloista takaisin hotellille ilman karttaa, tama osa kaupungista alkaa siis olla hallussa ja aika siirtya seuraavaan kaupunkiin. 45 minuutin paasta lahdetaan taksilla kohti lentokenttaa. Lennamme Hue:en, noin 1000 kilometria etelaan Hanoista. Huessa ajattelimme viivahtaa ainakin 2 paivaa.
Olemme jaaneet koukkuun vastapuristettuihin hedelmamehuihin, joita kaymme juomassa noin tunnin valein. Myos Annan vanha suosikki, jaakahvi kondensoidulla maidolla on yltanyt top-listoillemme.
Tanaan loysimme myos jo toivottomaksi yritykseksi luulemamme Ho Chi Minhin patsaan. Se on melko iso ja erittain helposti rikkoutuva, joten pitakaa peukkuja, jotta Villen kovasti kaipaama seta Ho paasee ehjana perille. Ostoshuumamme on pysynyt viela jotenkuten hallinnassa, eika ylilyonteja ole tullut. Toistaiseksi pystymme kantamaan itse rinkkamme. Tutustuimme taannoin Wienissa erittain vaaralliseen shoppailuyhdistelmaamme (neidit maanikko ja yllytys), ja olemme nyt oppineet hillitsemaan toisiamme varoituksin "kohta lahtee, kohta lahtee mopo!". Samoin ruskettuminen on aisoissa, koska jostain syysta meilla on vain +50 suojakertoimella varustettua aurinkorasvaa... Aiomme leikkia tulella, silla emmehan voi palata kotiin vaaleina kuin hennot prinsessat torneissaan, olemmehan varsin massiivisia sotanorsuja taalla. "Excuse me,bigger size don't have"
Olemme jaaneet koukkuun vastapuristettuihin hedelmamehuihin, joita kaymme juomassa noin tunnin valein. Myos Annan vanha suosikki, jaakahvi kondensoidulla maidolla on yltanyt top-listoillemme.
Tanaan loysimme myos jo toivottomaksi yritykseksi luulemamme Ho Chi Minhin patsaan. Se on melko iso ja erittain helposti rikkoutuva, joten pitakaa peukkuja, jotta Villen kovasti kaipaama seta Ho paasee ehjana perille. Ostoshuumamme on pysynyt viela jotenkuten hallinnassa, eika ylilyonteja ole tullut. Toistaiseksi pystymme kantamaan itse rinkkamme. Tutustuimme taannoin Wienissa erittain vaaralliseen shoppailuyhdistelmaamme (neidit maanikko ja yllytys), ja olemme nyt oppineet hillitsemaan toisiamme varoituksin "kohta lahtee, kohta lahtee mopo!". Samoin ruskettuminen on aisoissa, koska jostain syysta meilla on vain +50 suojakertoimella varustettua aurinkorasvaa... Aiomme leikkia tulella, silla emmehan voi palata kotiin vaaleina kuin hennot prinsessat torneissaan, olemmehan varsin massiivisia sotanorsuja taalla. "Excuse me,bigger size don't have"
sunnuntai 8. heinäkuuta 2007
Halong Bay 080707
Neljan tunnin venereissu ehkapa maailman kauneimmissa maisemissa oli hyvinkin kuuden tunnin pikkubussissa istumisen arvoinen! Halong Bayn kimpaleet tekivat meihin hillittoman vaikutuksen! Samoin kuin veneiden parkkeeraaminen satamaan. Yksi taskuparkki ei ole mitaan sen rinnalla kun 5 metria leveat, kaksikerroksiset veneet solahtavat toistensa ohi siita missa tilaa ei ole.
080707 aamupalan jalkeen, Hanoi
Laukku viilleltyna, tukevassa vauvan talkissa, kokonaiset leivat syoneina bussia odotellessa. Paikallinen kahvi on timmia kuin asfaltti auringossa.
lauantai 7. heinäkuuta 2007
070707 Hanoi
Hanoi Rocks.
Hiki. Aina lasna. Matkustavat naiset ovat vahentyneet kahteen, alkuperaisesta kokoonpanosta on jaljella vain Anni. Jalleennakeminen Hanoi Guesthousessa oli eilen illalla, Mister Moon kyyditsi meidat kumpaisenkin turvallisesti sanoinkuvaamattoman liikeenteen lapi toistemme luo. Liikenne ansaitsisi oman kappaleensa tahan blogiin, mutta suomenkielesta puuttuu sanoja, jolla tata voi kuvailla. Tanaan valloitimme kaupungin. Kavimme tapaamassa Uncle Ho:ta, mutta han oli jo kaynyt paivalevolle, ja vartijat kaannyttivat meidat tiukin ilmein pois. Tama on kaupunki, jossa voi kertakaikkisesti eksya kahden korttelin valiin useamman kerran paivassa. Huomenna lahdemme retkelle Halong Bayhin. Rukoilemme kirkasta saata, jottemme viettaisi reilua kuutta tuntia bussissa nahdaksemme sumun.
Hetki jona kuivattelimme pikkuhousujamme tuulettimen aaressa ennen illalliselle menoa piirtyi mieleemme ehkapa korneimpana yksittaisena kokemuksena tahanastisessa elamassa. Hiki, se on todella aina lasna.
Hiki. Aina lasna. Matkustavat naiset ovat vahentyneet kahteen, alkuperaisesta kokoonpanosta on jaljella vain Anni. Jalleennakeminen Hanoi Guesthousessa oli eilen illalla, Mister Moon kyyditsi meidat kumpaisenkin turvallisesti sanoinkuvaamattoman liikeenteen lapi toistemme luo. Liikenne ansaitsisi oman kappaleensa tahan blogiin, mutta suomenkielesta puuttuu sanoja, jolla tata voi kuvailla. Tanaan valloitimme kaupungin. Kavimme tapaamassa Uncle Ho:ta, mutta han oli jo kaynyt paivalevolle, ja vartijat kaannyttivat meidat tiukin ilmein pois. Tama on kaupunki, jossa voi kertakaikkisesti eksya kahden korttelin valiin useamman kerran paivassa. Huomenna lahdemme retkelle Halong Bayhin. Rukoilemme kirkasta saata, jottemme viettaisi reilua kuutta tuntia bussissa nahdaksemme sumun.
Hetki jona kuivattelimme pikkuhousujamme tuulettimen aaressa ennen illalliselle menoa piirtyi mieleemme ehkapa korneimpana yksittaisena kokemuksena tahanastisessa elamassa. Hiki, se on todella aina lasna.
perjantai 6. heinäkuuta 2007
Pekingissä perjantaina aamupäivällä
Muut lähtivät jo kolme tuntia sitten kentälle. Minä kävin vielä aamulla tutustumassa laman temppeliin. Oli tosi hieno. Kesken rauhallisen kävelyn laman puistossa alkoi tulla harmillisia viestejä lentokentältä. Lento Pekingistä Helsinkiin oli peruttu, koska kone ei ollut ikinä saapunut Pekingiin. Nyt muutaman tunnin selvittelyn jälkeen kentällä olleet onnistuivat löytämään tien kotiin. Eli lento Pekingistä kohti Tukholmaa lähtee kello kaksi ja Tukholman lento on helsingissä 22.35, eli illaksi kotiin, kuten Laura juuri kirjoitteli viestiä.
Minä täällä vielä pakkailen ja parin tunnin päästä on lähtö kentälle ja sieltä lento Hanoihin kello neljä. Mister Moon hotellilta tulee vastaan kentälle. Anna on tällä hetkellä HongKongissa hotellissa nauttimassa aamupalaa ja kohta lounasta, koska Annan lento Lontoosta oli myöhässä.
Vielä yli kolme viikkoa reissua edessä, mutta hyvillä mielin eteenpäin.
Yritetään päivittää blogia aina silloin tällöin.
Anni
Minä täällä vielä pakkailen ja parin tunnin päästä on lähtö kentälle ja sieltä lento Hanoihin kello neljä. Mister Moon hotellilta tulee vastaan kentälle. Anna on tällä hetkellä HongKongissa hotellissa nauttimassa aamupalaa ja kohta lounasta, koska Annan lento Lontoosta oli myöhässä.
Vielä yli kolme viikkoa reissua edessä, mutta hyvillä mielin eteenpäin.
Yritetään päivittää blogia aina silloin tällöin.
Anni
keskiviikko 4. heinäkuuta 2007
Edelleen Pekingissä 2.7. klo 23.15
Aamu valkeni hyvin nukutun yön jälkeen ilman herätyskellon soittoa ja pääsimme ihastelemaan aamusumuista Pekingiä. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä ei ollutkaan mikään aamusumu, vaan kokopäiväsumu.
Reipas kuusikkomme tepsutti Karin perässä hanhenmarssia alakertaan aamupalalle - olemme valinneet asuinpaikkamme selvästi oikein, koska majoituksemme muistuttaa erehdyttävästi viiden tähden hotellia. Ilmaista sellaista, tosin. Majoitukseemme kuuluu siis myös aamupala. Ilmainen sellainen.
Kari lähti töihin edistämään erään nimeltämainitsemattoman kumisaapastehtaan maailmanlaajuista menestystä ja me turistit suuntasimme kohti Taivaallisen rauhan aukiota "seuratkaa tuota taksia" -tyyppisesti. Liikkuminen taksitse Pekingissä on halpaa, parilla eurolla pääsee pitkälle, jos vain löytää yhteisen elekielen taksikuskien kanssa.
Mao oli valitettavasti remontissa, mutta valtava aukio tuli katsastettua. Vierailimme myös kielletyssä kaupungissa, jossa kirjuri sai ansiotonta arvonnousua kun hänet valittiin Roger Mooren sijasta vetämään seurueellemme opastettua kiertokävelyä Kiinan keisareiden hallintorakennuskombinaattia ympäri. Ja ämpäri. Hienoa oli, mutta aika iso osa rakennuksista oli remontin alla olympiaturisteja odotellen. Kyllä ensi vuoden geimit katukuvassa jo näkyvät, mutta eniten täällä näkyy raha. Pilvenpiirtäjiä rakennetaan pilvin pimein, kuulemma 80% maailman kaikista nostokurjista sijaitsee tällä hetkellä Kiinassa. Kaupunkia ei tunne entisekseen 13 vuoden takaa: silloinen hotellini näyttää surkealta, pieneltä tönöltä kun se silloin oli kadun korkempia, hienoimpia rakennuksia. Kuvaavaa Kiinan nykytodellisuudelle on se, kun istuimme kielletyssä kaupungissa Starbucks-välipalalla entisen eunukkiasuntolan ikkunalaudalla. Tomaatti-mozzarella -ciabattaa ja hedelmäsalaattia Ming-dynastian tapaan, anyone?
Lievää oveluutta käyttäen saimme kielletyn kaupungin luota normaalihintaiset taksit takaisin omaan kolkkaamme kaupunkia. Olimme sopineet Katjan kanssa iltapäivätreffit läheiseen ostariin ja joimme siellä jälleen Starbucks-kahvit. Kiinalaiset eivät paljon kahviloita harrastele, joten edellä mainitulla ketjulla on täällä melkoinen monopoliasema. Maailman parasta Café Mochaa, ehdottomasti. Kahvipaussin jälkeen suuntasimme ostoksille kiinalaiseen tavarataloon, tosin minä ja Anni suhtauduimme ajatukseen hieman skeptisemmin ja totesimme, että silkkiostosten sijasta voisimme vetäytyä oluelle.
Vaan kuinka kävikään. Ensin seurasimme Katjan suvereenia tinkimistaituruutta kello-osastolla ja lähdimme sieltä pois molemmat viiden euron hintaisten kellojemme kanssa. Lähtöhinta 38-60 euroa. Opimme hyvin nopeasti, että paikalliseen kaupankäyntiin kuuluu olennaisena osana tinkiminen. Opimme myös sen, että kun myyjä alkaa karjua ja raivota, alkaa hinta olla oikealla tasolla.
Shoppailu vei mukanaan, kun kaikki oli niin halpaa. Laukkuja, pashmina-huiveja, paitoja, koruja, viuhkoja, paperilyhtyjä, korurasioita, mitä vaan. Eurolla. Älä osta mitään -mantraa hokeneet Anni ja allekirjoittanut taisivat lopulta olla ahkerimpia shoppaajia. Kävimme syömässä maukasta Kumbao-kanaa tavaratalon food courtissa, jossa Kari liittyi seuraamme kumisaapastehtaalta päästyään ja tinki meille ruuat sopuhintaan. Myöhemmin samainen henkilö järjesti to-del-la vaikuttavan Annin jadekorut -tinkimisnäytöksen, joka päättyi neljä rannekorua kympillä -loppuhuipennukseen kun istuimme jo neljän euron manikyyrissä. Konsta ei istunut, hän kuorsasi kauneussalongin sohvalla napa kiinalaismiesten tyyliin paljastettuna ohikulkijoiden ihailtavaksi.
Shoppailukierroksen jälkeen kävelimme illan hämärtyessä takaisin majapaikkaamme ja vietimme rentoa iltaa juoden paikallista olutta ja jutellen. Anni viihdytti seuruettamme jo tutuksi tulleella hevosenpääviulun vingutuksellaan kunnes kaikki vetäytyivät yöpuulle. Paitsi ne, jotka järjestelivät aikaerorasituksen kourissa Ilosaarirock-lippujensa edelleenmyyntiä tekstiviestien välityksellä.
Reipas kuusikkomme tepsutti Karin perässä hanhenmarssia alakertaan aamupalalle - olemme valinneet asuinpaikkamme selvästi oikein, koska majoituksemme muistuttaa erehdyttävästi viiden tähden hotellia. Ilmaista sellaista, tosin. Majoitukseemme kuuluu siis myös aamupala. Ilmainen sellainen.
Kari lähti töihin edistämään erään nimeltämainitsemattoman kumisaapastehtaan maailmanlaajuista menestystä ja me turistit suuntasimme kohti Taivaallisen rauhan aukiota "seuratkaa tuota taksia" -tyyppisesti. Liikkuminen taksitse Pekingissä on halpaa, parilla eurolla pääsee pitkälle, jos vain löytää yhteisen elekielen taksikuskien kanssa.
Mao oli valitettavasti remontissa, mutta valtava aukio tuli katsastettua. Vierailimme myös kielletyssä kaupungissa, jossa kirjuri sai ansiotonta arvonnousua kun hänet valittiin Roger Mooren sijasta vetämään seurueellemme opastettua kiertokävelyä Kiinan keisareiden hallintorakennuskombinaattia ympäri. Ja ämpäri. Hienoa oli, mutta aika iso osa rakennuksista oli remontin alla olympiaturisteja odotellen. Kyllä ensi vuoden geimit katukuvassa jo näkyvät, mutta eniten täällä näkyy raha. Pilvenpiirtäjiä rakennetaan pilvin pimein, kuulemma 80% maailman kaikista nostokurjista sijaitsee tällä hetkellä Kiinassa. Kaupunkia ei tunne entisekseen 13 vuoden takaa: silloinen hotellini näyttää surkealta, pieneltä tönöltä kun se silloin oli kadun korkempia, hienoimpia rakennuksia. Kuvaavaa Kiinan nykytodellisuudelle on se, kun istuimme kielletyssä kaupungissa Starbucks-välipalalla entisen eunukkiasuntolan ikkunalaudalla. Tomaatti-mozzarella -ciabattaa ja hedelmäsalaattia Ming-dynastian tapaan, anyone?
Lievää oveluutta käyttäen saimme kielletyn kaupungin luota normaalihintaiset taksit takaisin omaan kolkkaamme kaupunkia. Olimme sopineet Katjan kanssa iltapäivätreffit läheiseen ostariin ja joimme siellä jälleen Starbucks-kahvit. Kiinalaiset eivät paljon kahviloita harrastele, joten edellä mainitulla ketjulla on täällä melkoinen monopoliasema. Maailman parasta Café Mochaa, ehdottomasti. Kahvipaussin jälkeen suuntasimme ostoksille kiinalaiseen tavarataloon, tosin minä ja Anni suhtauduimme ajatukseen hieman skeptisemmin ja totesimme, että silkkiostosten sijasta voisimme vetäytyä oluelle.
Vaan kuinka kävikään. Ensin seurasimme Katjan suvereenia tinkimistaituruutta kello-osastolla ja lähdimme sieltä pois molemmat viiden euron hintaisten kellojemme kanssa. Lähtöhinta 38-60 euroa. Opimme hyvin nopeasti, että paikalliseen kaupankäyntiin kuuluu olennaisena osana tinkiminen. Opimme myös sen, että kun myyjä alkaa karjua ja raivota, alkaa hinta olla oikealla tasolla.
Shoppailu vei mukanaan, kun kaikki oli niin halpaa. Laukkuja, pashmina-huiveja, paitoja, koruja, viuhkoja, paperilyhtyjä, korurasioita, mitä vaan. Eurolla. Älä osta mitään -mantraa hokeneet Anni ja allekirjoittanut taisivat lopulta olla ahkerimpia shoppaajia. Kävimme syömässä maukasta Kumbao-kanaa tavaratalon food courtissa, jossa Kari liittyi seuraamme kumisaapastehtaalta päästyään ja tinki meille ruuat sopuhintaan. Myöhemmin samainen henkilö järjesti to-del-la vaikuttavan Annin jadekorut -tinkimisnäytöksen, joka päättyi neljä rannekorua kympillä -loppuhuipennukseen kun istuimme jo neljän euron manikyyrissä. Konsta ei istunut, hän kuorsasi kauneussalongin sohvalla napa kiinalaismiesten tyyliin paljastettuna ohikulkijoiden ihailtavaksi.
Shoppailukierroksen jälkeen kävelimme illan hämärtyessä takaisin majapaikkaamme ja vietimme rentoa iltaa juoden paikallista olutta ja jutellen. Anni viihdytti seuruettamme jo tutuksi tulleella hevosenpääviulun vingutuksellaan kunnes kaikki vetäytyivät yöpuulle. Paitsi ne, jotka järjestelivät aikaerorasituksen kourissa Ilosaarirock-lippujensa edelleenmyyntiä tekstiviestien välityksellä.
Pekingissä Katjan ja Karin olohuoneen sohvalla 1.7. klo 23.15
Olemme junailleet perille Pekingiin. Löytäneet vastaanottajamme rautatieasemalle pienen haeskelun jälkeen. Ajaneet taksilla silmät ymmyrkäisinä miljoonakaupunkia ihmetellen majapaikkaamme Katjan ja Karin service apartmenttiin. Tunteneet olomme jos mahdollista vielä entistäkin likaisemmiksi ja nuhjuisemmiksi ko. apartementissa, joka on hieno, kaunis, iso, luksus ja varsinkin Venäjän ja Mongolian halki junailleiden silmin yltiöylellinen. Käyneet saunassa (!!!) ja uimassa roomalaista kylpylää muistuttavalla talon allasosastolla. Jynssänneet tomumajoistamme sentin vahvuisen kerroksen likaa. Pukeutuneet puhtaisiin vaatteisiin ja laittaneet ripsiväriä. Tunteneet itsemme ihmisiksi jälleen.
Nauttineet tervetuliaiskuohuviinit ja lähteneet sitten kivaan thai-ravintolaan mainiolle illalliselle. Syöneet hyvin ja vaihtaneet kuulumisia. Käyneet vielä jälkiruokadrinkeillä baarissa, jossa oli vessoissa liukuovet, joita emme Viivin kanssa osanneet käyttää. Kävelleet takaisin kotiin ja lähteneet koko porukalla Siperian sankarittarille Pekingiin saapumisyllätykseksi varattuun jalkahierontaan, joka oli taivaallista. Pukeutuneet ensimmäisestä likapyykkierästä kuivumaan ehtineeseen, puhtaaseen yöpukuun ja kömpineet ensimmäistä kertaa tällä matkalla tarpeeksi pitkään sänkyyn tarpeeksi ison peiton alle.
Kaikki on niin ihanaa, että melkein itkettää. Onneksi tuli tehtyä tämä matka juuri näin päin, eikä niin, että olisi aloitettu Pekingistä. Jurtta olisi voinut tämän kokemuksen jälkeen tuntua hieman karulta majapaikalta, venäläisjunista puhumattakaan.
Nauttineet tervetuliaiskuohuviinit ja lähteneet sitten kivaan thai-ravintolaan mainiolle illalliselle. Syöneet hyvin ja vaihtaneet kuulumisia. Käyneet vielä jälkiruokadrinkeillä baarissa, jossa oli vessoissa liukuovet, joita emme Viivin kanssa osanneet käyttää. Kävelleet takaisin kotiin ja lähteneet koko porukalla Siperian sankarittarille Pekingiin saapumisyllätykseksi varattuun jalkahierontaan, joka oli taivaallista. Pukeutuneet ensimmäisestä likapyykkierästä kuivumaan ehtineeseen, puhtaaseen yöpukuun ja kömpineet ensimmäistä kertaa tällä matkalla tarpeeksi pitkään sänkyyn tarpeeksi ison peiton alle.
Kaikki on niin ihanaa, että melkein itkettää. Onneksi tuli tehtyä tämä matka juuri näin päin, eikä niin, että olisi aloitettu Pekingistä. Jurtta olisi voinut tämän kokemuksen jälkeen tuntua hieman karulta majapaikalta, venäläisjunista puhumattakaan.
Junassa 1.7. klo 11.00
Viimeisiä kilometrejä viedään.Kolmen tunnin junailu, ja olemme Pekingissä.
Junassa yöpyminen alkaa ainakin viime yön kokemusten jälkeen jo riittääkin. Kun telien vaihdosta oli selvitty, juna ajoi hirveän nykimisen ja kolinan saattelemana takaisin asemalle. Kello lähenteli tällä hetkellä puolta yötä. Puolen tunnin torkkumisen jälkeen saimme passimme leimattuina takaisin ja ajattelimme ilahtuneina, että nyt pääsemme vihdoin eteenpäin.
Vielä mitä. Jyskyttelimme ratapihalla edestakaisin ainakin sen edellisessä kirjoituksessa manaamani tunnin verran hirmuista kolinaa pitäen. Anni epäili, että veturissa oli puikoissa joku autokoululainen. Siltä meno maistuikin. Junassa oli ihan älyttömän kuuma, koko Siperian halki singahduksemme lämpöennätykset paukkuivat ylivoimaisesti, ja poukkoileva meno viimeistään torpedoi kaikki nukkumisyritykset.
Jossain vaiheessa uni tuli kuitenkin silmään ja katkesi vasta aamuyöstä siihen, että kylmyys (sic!) pakotti kiskomaan nelikulmaisen villahuovan tiukemmin korville. Allekirjoittanut jupisi mielessään, että tämä saa luvan olla vihonviimeinen yö liian lyhyessä sängyssä liian pienen peiton alla.
Nyt junassa matkustaminen alkaa tuntua jo ”oltaispa jo perillä” –pakkopullalle. Gobin autiomaa on vaihtunut aamun kuluessa erinomaisen USSR-henkiseksi, rumaksi teollisuusalueeksi, ydinvoimaloiksi ja kaatopaikoiksi. Tällä kertaa tiedämme, että kyse ei onneksi ole Pekingin keskustasta. Vilaus Kiinan muuriakin näkyi aamulla junan ikkunasta, eli jotain ei-neuvostoliittolaistakin rakennuskantaa täällä sentään on jäljellä. Mutta yleisvaikutelma junan ikkunasta on jälleen kerran ankea, rähjäinen ja roskainen.
Olen viettänyt Pekingissä kaksi viikkoa toukokuussa 1994, muille kaupunki on uusi tuttavuus. Mielenkiintoista nähdä, millainen olympiahype kaupungissa vallitsee, Ainakan ei tarvitse enää matkustaa junalla.
Paitsi Annin, noin viikon päästä pitkin Vietnamia.
Junassa yöpyminen alkaa ainakin viime yön kokemusten jälkeen jo riittääkin. Kun telien vaihdosta oli selvitty, juna ajoi hirveän nykimisen ja kolinan saattelemana takaisin asemalle. Kello lähenteli tällä hetkellä puolta yötä. Puolen tunnin torkkumisen jälkeen saimme passimme leimattuina takaisin ja ajattelimme ilahtuneina, että nyt pääsemme vihdoin eteenpäin.
Vielä mitä. Jyskyttelimme ratapihalla edestakaisin ainakin sen edellisessä kirjoituksessa manaamani tunnin verran hirmuista kolinaa pitäen. Anni epäili, että veturissa oli puikoissa joku autokoululainen. Siltä meno maistuikin. Junassa oli ihan älyttömän kuuma, koko Siperian halki singahduksemme lämpöennätykset paukkuivat ylivoimaisesti, ja poukkoileva meno viimeistään torpedoi kaikki nukkumisyritykset.
Jossain vaiheessa uni tuli kuitenkin silmään ja katkesi vasta aamuyöstä siihen, että kylmyys (sic!) pakotti kiskomaan nelikulmaisen villahuovan tiukemmin korville. Allekirjoittanut jupisi mielessään, että tämä saa luvan olla vihonviimeinen yö liian lyhyessä sängyssä liian pienen peiton alla.
Nyt junassa matkustaminen alkaa tuntua jo ”oltaispa jo perillä” –pakkopullalle. Gobin autiomaa on vaihtunut aamun kuluessa erinomaisen USSR-henkiseksi, rumaksi teollisuusalueeksi, ydinvoimaloiksi ja kaatopaikoiksi. Tällä kertaa tiedämme, että kyse ei onneksi ole Pekingin keskustasta. Vilaus Kiinan muuriakin näkyi aamulla junan ikkunasta, eli jotain ei-neuvostoliittolaistakin rakennuskantaa täällä sentään on jäljellä. Mutta yleisvaikutelma junan ikkunasta on jälleen kerran ankea, rähjäinen ja roskainen.
Olen viettänyt Pekingissä kaksi viikkoa toukokuussa 1994, muille kaupunki on uusi tuttavuus. Mielenkiintoista nähdä, millainen olympiahype kaupungissa vallitsee, Ainakan ei tarvitse enää matkustaa junalla.
Paitsi Annin, noin viikon päästä pitkin Vietnamia.
maanantai 2. heinäkuuta 2007
Erlianissa Kiinan rajalla 30.6., hieman epäselvyyttä paikallisesta ajasta
Mongolian rajamuodollisuudet sujuivat tällä kertaa siedettävällä muutaman tunnin seisoskelulla, ainoa vitsaus on illan pimetessä ja ilmastoinnin puuttuessa edelleen varsin tukalana tuntuva ja PeHiä nostattava Gobin autiomaan kuumuus.
Nyt olemme jo Kiinan puolella, Erlianin raja-asemalla. Venäjää, Mongoliaa ja armasta kotimaatamme lukuunottamatta koko muu sivistynyt maailma käyttää kapeampaa raideleveyttä, joten tässä kohtaa junaamme vaihdetaan telit ennen kuin matka voi jatkua Kiinan puolelle. Juna siesso tällä hetkellä hallissa paineilmanostureiden avulla ilmaan nostettuna ja jossain allamme mongolialaiseja telejä rullataan pois ja kiinalaisia tilalle. Omana pikku kuriositeettinaan on mainittava, että ennen operaation alkua vaunuemäntä kävi avaamassa hyttimme pohjassa olevan pyöreän luukun ja irrottamassa aukosta metallisia kiinnitysrautoja. Olemme tämän vaunun laitimmaisessa hytissä joten jokin telien kiinnityssysteemi sijaitsee siis suoraan hyttimme alla.
Ihan mielenkiintoinen suoritushan tämä kieltämättä on, varsinkin jos ei olisi niin helkkarin kuuma. En voi silti olla miettimättä, mikseivät kaikki maailman rautatiet voi olla samanlevyisiä?
No, kypäräpäisiä heppuja parveilee ikkunan ulkopuolella hallissa sen verran, että operaation työllistävä vaikutus on ainakin kiistaton. Aivan samalla tavalla kuin Kiinan maahantuloa varten täyttämämme lomakkeet, joita oli kolme: Yksi tavallinen maahantulokortti, jonka keräsi passimmekin haltuunottanut virkailija. Tulliselvityskaavake, jonka keräsi toinen virkailija, ja jota ei kaavakkeeseen painettujen ohjeiden mukaan olisi tarvinnut edes täyttää, kun emme kuljettaneet mukanamme valtaisia käteisvaroja tai muutakaan epäilyttävää esineistöä. Kolmantena oli vielä lintuinfluenssa- ynnä muu terveydentilakysely, jonka saman logiikan mukaan keräsi kolmas virkailija. Passit kerännyt tyyppi tsekkasi passin nimisivun ja viisumin, mutta kukaan edellä mainituista ei vilkaisutkaan täyttämiämme lomakkeita, joita heillä luonnollisesti oli iso tukku kerättyinä kaikilta junan matkustajilta. Mitähän ne tekevät kaikilla niillä papereilla? Lämittävät ehkä raja-aseman taukotupaa talvipakkasella.
Retkikuntamme täydennysmiehet Konsta ja Tapsa saapuivat jo eilen aamulla lentäen Helsingistä Pekingiin. Tänään on ohjelmassa ollut makkaran grillausta, saunomista ja uintia sekä formuloiden aika-ajojen seurantaa. Lähetimme lievästä äijäilystä epäilemättä yltiöpäisen ilahtuneelle Katjalle "koita kestää, huomenna saat feminiinimpää seuraa" -tukiviestejä.
Ajatus saunasta ja uimisesta tuntuu nyt aika houkuttelevalta. PeHi on vaihtunut jälleen KoVaHiksi ja vaikka junassa on nyt vaunun päädystä tilannetta tarkastelleiden Annin ja Viivin mukaan uudet, sopivan levyiset telit alla, tulemme todennäköisesti jumittamaan täällä asemalla vielä vähintään tunnin. Ihan juuttaan kuumaa ja tunkkaista - ehkä noin tuhannennen kerran tällä matkalla.
Nyt olemme jo Kiinan puolella, Erlianin raja-asemalla. Venäjää, Mongoliaa ja armasta kotimaatamme lukuunottamatta koko muu sivistynyt maailma käyttää kapeampaa raideleveyttä, joten tässä kohtaa junaamme vaihdetaan telit ennen kuin matka voi jatkua Kiinan puolelle. Juna siesso tällä hetkellä hallissa paineilmanostureiden avulla ilmaan nostettuna ja jossain allamme mongolialaiseja telejä rullataan pois ja kiinalaisia tilalle. Omana pikku kuriositeettinaan on mainittava, että ennen operaation alkua vaunuemäntä kävi avaamassa hyttimme pohjassa olevan pyöreän luukun ja irrottamassa aukosta metallisia kiinnitysrautoja. Olemme tämän vaunun laitimmaisessa hytissä joten jokin telien kiinnityssysteemi sijaitsee siis suoraan hyttimme alla.
Ihan mielenkiintoinen suoritushan tämä kieltämättä on, varsinkin jos ei olisi niin helkkarin kuuma. En voi silti olla miettimättä, mikseivät kaikki maailman rautatiet voi olla samanlevyisiä?
No, kypäräpäisiä heppuja parveilee ikkunan ulkopuolella hallissa sen verran, että operaation työllistävä vaikutus on ainakin kiistaton. Aivan samalla tavalla kuin Kiinan maahantuloa varten täyttämämme lomakkeet, joita oli kolme: Yksi tavallinen maahantulokortti, jonka keräsi passimmekin haltuunottanut virkailija. Tulliselvityskaavake, jonka keräsi toinen virkailija, ja jota ei kaavakkeeseen painettujen ohjeiden mukaan olisi tarvinnut edes täyttää, kun emme kuljettaneet mukanamme valtaisia käteisvaroja tai muutakaan epäilyttävää esineistöä. Kolmantena oli vielä lintuinfluenssa- ynnä muu terveydentilakysely, jonka saman logiikan mukaan keräsi kolmas virkailija. Passit kerännyt tyyppi tsekkasi passin nimisivun ja viisumin, mutta kukaan edellä mainituista ei vilkaisutkaan täyttämiämme lomakkeita, joita heillä luonnollisesti oli iso tukku kerättyinä kaikilta junan matkustajilta. Mitähän ne tekevät kaikilla niillä papereilla? Lämittävät ehkä raja-aseman taukotupaa talvipakkasella.
Retkikuntamme täydennysmiehet Konsta ja Tapsa saapuivat jo eilen aamulla lentäen Helsingistä Pekingiin. Tänään on ohjelmassa ollut makkaran grillausta, saunomista ja uintia sekä formuloiden aika-ajojen seurantaa. Lähetimme lievästä äijäilystä epäilemättä yltiöpäisen ilahtuneelle Katjalle "koita kestää, huomenna saat feminiinimpää seuraa" -tukiviestejä.
Ajatus saunasta ja uimisesta tuntuu nyt aika houkuttelevalta. PeHi on vaihtunut jälleen KoVaHiksi ja vaikka junassa on nyt vaunun päädystä tilannetta tarkastelleiden Annin ja Viivin mukaan uudet, sopivan levyiset telit alla, tulemme todennäköisesti jumittamaan täällä asemalla vielä vähintään tunnin. Ihan juuttaan kuumaa ja tunkkaista - ehkä noin tuhannennen kerran tällä matkalla.
Ja edelleen aavikolla 30.6. 19.00
Junamatkailussa syöminen muodostaa mukavan ohjelmanumeron. Tänään ohjelmanumeroita on tarjoillut myös Anni, joka todistettavasti osaa ulkoa noin kahdeksansataatuhatta suomalaista lastenlaulua. Edellä mainitun hengenravinnon lisäksi kävimme äsken ravitsemassa ruumiimme junan hineossa, puuleikkauksin koristellussa ravintolavaunussa. Ruoka ei kovin kummoista ollut, salaattia ja perussoppaa, mutta junan ainoa ymmärrettävää englantia puhuva asiakaspalvelija, lämmin ateria ja jäljelle jääneiden tykrykkien käyttömahdollisuus hienon interiöörin lisäksi nostivat kokemuksen reilusti plussan puolelle.
Täyttelemme juuri Mongolian maastapoistumiskortit eli lähestymme pikkuhiljaa retkemme viimeistä rajanylitystä.
Täyttelemme juuri Mongolian maastapoistumiskortit eli lähestymme pikkuhiljaa retkemme viimeistä rajanylitystä.
Aavikolla 30.6. klo 17.05
Matka etenee Gobin autiomaan halki, tätä aavikkoa jatkuu Kiinan puolelle asti. Viivi jo kaipaili niitä surullisenkuuluisia Pohjois-Karjalan vaaramaisemia.
Pysähdyimme Sainshad-nimisessä kaupungissa keskellä ei mitään. Tytöt kävivät keräämässä Gobin hiekkaa Minigrip-pussiin. Ostimme myös vesipullon erämaahintaan tuhannella tykrykillä.
Matmaakke on sulostuttanut pelimanni-Annin virtuoosinen hevosenpääviulumusisointi. Yhdyimme kaikki lauluun Hepokatti maantiellä poikittain - biisin kohdalla. Hetkeä myöhemmin vaunupalvelija tuli kertomaan, että hytin ilmastointi toimii paremmin jos ovi käytävään on kiinni. Miksiköhän? Saimme myös ilmaiset teekupposet vaunupalvelijalta. Täällä ei siis suosita omia eväitä.
Pysähdyimme Sainshad-nimisessä kaupungissa keskellä ei mitään. Tytöt kävivät keräämässä Gobin hiekkaa Minigrip-pussiin. Ostimme myös vesipullon erämaahintaan tuhannella tykrykillä.
Matmaakke on sulostuttanut pelimanni-Annin virtuoosinen hevosenpääviulumusisointi. Yhdyimme kaikki lauluun Hepokatti maantiellä poikittain - biisin kohdalla. Hetkeä myöhemmin vaunupalvelija tuli kertomaan, että hytin ilmastointi toimii paremmin jos ovi käytävään on kiinni. Miksiköhän? Saimme myös ilmaiset teekupposet vaunupalvelijalta. Täällä ei siis suosita omia eväitä.
SPECIAL EDITION: Annin erityiskontribuutio blogiin
Tassa Annin Oleg Menshikov -vihkoon (joka on siis se kapistus, johon tama blogi reaaliajassa syntyy ennen siirtymistaan bittiavaruuteen) kirjailemia huomioita Mongolian junailun varrelta:
Arolla naimme (ja tahan sitten ne pilkut a:n paalle): hevosia, kameleita, jakkeja, lampaita, vuohia, haukkoja, pupuja, myyria, kurkia, pikkulintuja, koiria, ei kissoja (ehka syoty sukupuuttoon), lehmia, ja kaikkien edella mainittujen lapsia ja puluja ja luurankoja.
Aavikolla naimme (ja edelleen ne pilkut): Variksen (luultavasti), vuohia ja lehmia. Johtopaatos: emme olekaan viela aavikolla. Nyt nahty: mameli! (???) Homo Sapiens (adult male).
Nyt jo aavikolla: ihania rautatienauloja, melkein kuin Baikalilla! Vetakaa hatajarrusta! Lehma/lehmia. Hevosiakin. Jurtta. VETTA! (kirkunaa) Ptitsat lentaa. Perhonen. (Ai se oli ehka sittenkin roska, mutta laitetaan perhonen.) Keltaisia kukkia. Sobaka. Kameleita. Puluja! Luurankoja. Muovipusseja.
Kirjurin loppukommentti: Ehka pidan tasta eteenpain Oleg-vihkon itsellani.
Arolla naimme (ja tahan sitten ne pilkut a:n paalle): hevosia, kameleita, jakkeja, lampaita, vuohia, haukkoja, pupuja, myyria, kurkia, pikkulintuja, koiria, ei kissoja (ehka syoty sukupuuttoon), lehmia, ja kaikkien edella mainittujen lapsia ja puluja ja luurankoja.
Aavikolla naimme (ja edelleen ne pilkut): Variksen (luultavasti), vuohia ja lehmia. Johtopaatos: emme olekaan viela aavikolla. Nyt nahty: mameli! (???) Homo Sapiens (adult male).
Nyt jo aavikolla: ihania rautatienauloja, melkein kuin Baikalilla! Vetakaa hatajarrusta! Lehma/lehmia. Hevosiakin. Jurtta. VETTA! (kirkunaa) Ptitsat lentaa. Perhonen. (Ai se oli ehka sittenkin roska, mutta laitetaan perhonen.) Keltaisia kukkia. Sobaka. Kameleita. Puluja! Luurankoja. Muovipusseja.
Kirjurin loppukommentti: Ehka pidan tasta eteenpain Oleg-vihkon itsellani.
Choirissa 4,5 tuntia UB:sta lahdon jalkeen 30.6. klo 12.45
Herasimme aamukuudelta ja saimme ensimmaista kertaa talla matkalla pakattua tavaramme rinkkoihin kaikessa rauhassa ja joitakin perusjarkevyysperiaatteita noudattaen. Lopputulos: puoleen alkuperaisesta kutistuneet kantamukset, joita oli suorastaan ilo kuljettaa selassaan. Harmittavasti rinkankatomatka oli talla kertaa minimaallinen, silla olimme Lonely Planetin karttaonnettomuudesta viisastuneena tilanneet hostellista asemakyydin hintaan 500 tykrykkia (uusi nimi Mongolian valuutalle) per nena, eli 34 senttia kustansi se kyyti. Katsoimme, etta meilla oli siihen varaa. Hevosenpaat repuista kurkistellen tallustimme Ulan Batorin rautatieasemalla laiturille numero yksi, jonne junamme pian saapuikin.
Tuttu neuvostojunamalli, mutta niin siisti, etta eroaa suuresti tahan asti oikeinkin siisteilta vaikuttaneista venalaisjunista. Lisaksi junassa on ilmastointi - asemalla piti kaivaa villasukat rinkasta, mutta nyt, kun olemme jo Gobin autiomaassa, ei enaa palele. Eipa tosin ole hikikaan. Junassa saimme aikaan hamminkia kun yritimme ottaa kuumavesisamovaarista puurovetta - lopulta maksoimme kiltisti 100 tykrykkia vesikupillisesta ja rauha palasi vaunuun.
Saimme juuri omat aamiaisevaamme syotya kun vaunupalvelija toi meille lentokoneateria-tyyppisen, nakojaan lipun hintaan kuuluvan aamiaislounaan. Soimme senkin, hyvaa oli.
Lukaisin aamupaivalla kirjan, Margaret Atwoodin Poikkeustilan. Hyva oli sekin. Milla nukkuu, Annille ja Viiville piti keksia aktiviteettia joten laitoin tytot arvuuttelemaan, mika elain nakyy seuraavaksi junan ikkunasta. Hyvaa harjoittelua hypoteettisia lapsia ajatellen.
Valitimme koko alkumatkan, etta maisemat ovat pelkkaa pusikkoa. Eivatpa ole enaa. Junamme hytkyy ja keinahtelee talla hetkella Gobin autiomaan halki. Ikkunasta nakyy haalean sininen taivas ja vaaleankeltaista hiekkaa, siella taalla pieni ruohontoppyra. Ilkmeisesti niista riittaa syotavaa, silla lehmia ja hevosia nakyy edelleen satunnaisesti. Radan vierta kulkevan puhelinlinjan pylvaita katsellessa huomaa, etta keskipaivan aurinko porottaa taalla korkealta ja kovaa: pylvaista ei jaa juuri minkaanlaista varjoa. Siella taalla nakyy viela talojakin, mutta valtaosin eramaalta nayttaa. Itse asiassa aika uskomaton naky, kun tuijottaa ikkunasta avautuvaa aavikkoa ja miettii, miten me olemme oikein tanne paatyneet?!
Tuttu neuvostojunamalli, mutta niin siisti, etta eroaa suuresti tahan asti oikeinkin siisteilta vaikuttaneista venalaisjunista. Lisaksi junassa on ilmastointi - asemalla piti kaivaa villasukat rinkasta, mutta nyt, kun olemme jo Gobin autiomaassa, ei enaa palele. Eipa tosin ole hikikaan. Junassa saimme aikaan hamminkia kun yritimme ottaa kuumavesisamovaarista puurovetta - lopulta maksoimme kiltisti 100 tykrykkia vesikupillisesta ja rauha palasi vaunuun.
Saimme juuri omat aamiaisevaamme syotya kun vaunupalvelija toi meille lentokoneateria-tyyppisen, nakojaan lipun hintaan kuuluvan aamiaislounaan. Soimme senkin, hyvaa oli.
Lukaisin aamupaivalla kirjan, Margaret Atwoodin Poikkeustilan. Hyva oli sekin. Milla nukkuu, Annille ja Viiville piti keksia aktiviteettia joten laitoin tytot arvuuttelemaan, mika elain nakyy seuraavaksi junan ikkunasta. Hyvaa harjoittelua hypoteettisia lapsia ajatellen.
Valitimme koko alkumatkan, etta maisemat ovat pelkkaa pusikkoa. Eivatpa ole enaa. Junamme hytkyy ja keinahtelee talla hetkella Gobin autiomaan halki. Ikkunasta nakyy haalean sininen taivas ja vaaleankeltaista hiekkaa, siella taalla pieni ruohontoppyra. Ilkmeisesti niista riittaa syotavaa, silla lehmia ja hevosia nakyy edelleen satunnaisesti. Radan vierta kulkevan puhelinlinjan pylvaita katsellessa huomaa, etta keskipaivan aurinko porottaa taalla korkealta ja kovaa: pylvaista ei jaa juuri minkaanlaista varjoa. Siella taalla nakyy viela talojakin, mutta valtaosin eramaalta nayttaa. Itse asiassa aika uskomaton naky, kun tuijottaa ikkunasta avautuvaa aavikkoa ja miettii, miten me olemme oikein tanne paatyneet?!
Junassa matkalla Ulan Batorista kohti Mongolian ja Kiinan rajaa 30.6. klo 12.15
Sain eilen blogia hyvan matkaa paivitettya ja palasin ihastelemaan tyttojen shoppailuretken tuloksia. Paikallisesta cashmirvillakaupasta oli loytynyt aimo liuta hienoja ja kevyita (oleellinen ominaisuus) villatuliaisia. Anni ja Viivi kavivat ostamassa myos hyvat junaevaat ja sen jalkeen lahdimme viela illastamaan Silk Road Bar&Grill -nimiseen, LP:n suosittelemaan ravintolaan. Kenellakaan ei ollut oikein nalka, mutta periaatteella "yhtena iltana on oltava ulkona yli kymmeneen asti illalla" suuntasimme hostellista ulos. Ravintola oli aivan luostarimuseon naapurissa ja sen kakkoskerroksen terassilta ihailimme kaarevia kattoja ja Ulan Batoria ymparoivien vuorten takaa nousevaa taysikuuta.
Salaatti ja hitusen sitkeahenkinen lammas maistuivat mainioilta, samoin paikallinen olut. Paatimme lahtea juomaan viela toiset samanmoiset jonnekin UB:n lukuisista terasseista, koska ilta oli lammin ja viela varsin nuorikin. Ravintolasta poistuessamme Anni huomasi, etta jotain markaa roiskuu hanen saihkysaarilleen. Ensin epailimme, etta A oli hypannyt huomaamattaan latakkoon tai uittanut epahuomiossa hamettaan wc-pontossa, mutta kun lirina vain yltyi, paikallistimme viimein vedentulon lahteen Annin laukkuun. Neiti oli pistanyt saksalaistyyliin puoliksi juomansa vesipullon laukkuun saastomielessa. Muuten hyva idea, mutta pullon korkki oli ollut puoliavoin. Hysteriaa Ulan Batorin yossa.
Pelastimme arvokkaimmat tavarat Annin laukusta kuivempiin olosuhteisiin ja paatimme alkuperaisen suunnitelman mukaan menna juomaan viela ne toiset oluet aivan hotellimme naapurissa. Tarjoilija ei nayttanyt ilahtuneelta, kun A levitteli litimarkaa omaisuuttaanb pitkin hienoa poytaliinaa. Passi ja rahat olivat kuivia, muistitikusta valui vesipuro kun sen suojakorkin avasi ja kamera ei suostunut kaynnistymaan. Epailimme sen kuitenkin tokenevan kuivattelun jalkeen, mika onneksi seuraavana aamuna tapahtuikin.
Bilehileosasto Anni ja Laura olivat hostellilla lopulta klo 23.45. Party on.
Salaatti ja hitusen sitkeahenkinen lammas maistuivat mainioilta, samoin paikallinen olut. Paatimme lahtea juomaan viela toiset samanmoiset jonnekin UB:n lukuisista terasseista, koska ilta oli lammin ja viela varsin nuorikin. Ravintolasta poistuessamme Anni huomasi, etta jotain markaa roiskuu hanen saihkysaarilleen. Ensin epailimme, etta A oli hypannyt huomaamattaan latakkoon tai uittanut epahuomiossa hamettaan wc-pontossa, mutta kun lirina vain yltyi, paikallistimme viimein vedentulon lahteen Annin laukkuun. Neiti oli pistanyt saksalaistyyliin puoliksi juomansa vesipullon laukkuun saastomielessa. Muuten hyva idea, mutta pullon korkki oli ollut puoliavoin. Hysteriaa Ulan Batorin yossa.
Pelastimme arvokkaimmat tavarat Annin laukusta kuivempiin olosuhteisiin ja paatimme alkuperaisen suunnitelman mukaan menna juomaan viela ne toiset oluet aivan hotellimme naapurissa. Tarjoilija ei nayttanyt ilahtuneelta, kun A levitteli litimarkaa omaisuuttaanb pitkin hienoa poytaliinaa. Passi ja rahat olivat kuivia, muistitikusta valui vesipuro kun sen suojakorkin avasi ja kamera ei suostunut kaynnistymaan. Epailimme sen kuitenkin tokenevan kuivattelun jalkeen, mika onneksi seuraavana aamuna tapahtuikin.
Bilehileosasto Anni ja Laura olivat hostellilla lopulta klo 23.45. Party on.
UB Guesthousen kaytavalla 29.6. klo 17.30
Jonottelen tassa paivittamaan blogiamme. Paluu takaisin sivilisaatioon viivastyi hieman ja kesti lopulta yhteen asti iltapaivalla, ennen kuin olimme takaisin UM:ssa. Naama ehti palaa paivaa paistatellessa.
Ajatus siita, etta paasisi suihkuun ja saisi puhtaat vaatteet ylle, on aika tuttu taman matkan varrelta. Yhta mukavalta se tanaankin tuntui, kun kannoimme rinkat jo tutuksi tulleeseen hostellihuoneeseen ja paasimme pesulle. Annikin palasi omaksi puheliaaksi itsekseen tyhjyyteen tuijottavasta mykkyydestaan puurolautasellisen jalkeen.
Juhlistimme paluuta ihmisten ilmoille syomalla pitsat ja juomalla oluet Marco Polo -nimisessa ravintolassa. Pseudoeramaan jalkeen UB nayttaa hyvinkin sivistyneelta, kehittyneelta ja suorastaan lansimaiselta kaupungilta.
Ajatus siita, etta paasisi suihkuun ja saisi puhtaat vaatteet ylle, on aika tuttu taman matkan varrelta. Yhta mukavalta se tanaankin tuntui, kun kannoimme rinkat jo tutuksi tulleeseen hostellihuoneeseen ja paasimme pesulle. Annikin palasi omaksi puheliaaksi itsekseen tyhjyyteen tuijottavasta mykkyydestaan puurolautasellisen jalkeen.
Juhlistimme paluuta ihmisten ilmoille syomalla pitsat ja juomalla oluet Marco Polo -nimisessa ravintolassa. Pseudoeramaan jalkeen UB nayttaa hyvinkin sivistyneelta, kehittyneelta ja suorastaan lansimaiselta kaupungilta.
Tereljissa aamuauringon paisteessa 29.6. klo 10.15
Ensimmaisen kamiinapesallisen jalkeen tunnelma jurtassa muistutti kotoisesti suomalaista telttasaunaa, joten kommimme nukkumaan hyvilla mielin lampimiin punkkiimme. Valitettavasti Ulan Batorin hostellin sangyt eivat olleetkaan maailman kovimpia, sitakin kovemmat loytyivat nimittain jurtastamme.
Kun aamulla nivelet kankeina ja vanhoja luita kolottaen kommimme ylos, totesi Milla varsin osuvasti: "go before it's too late", lainaten tannoista Kilroy Travelsin mainosta, jossa 33 ikavuoden jalkeen ihmisyksilo muuttuu kopottelevaksi, kumaraselkaiseksi vanhukseksi. Anni oli puoli viidelta herannyt reippaasti lammittamaan kamiinaa, joten aamu-unosetkin saimme nukuttua miellyttavassa lammossa. Muutenkin jurtta piti paremmin lampoa suomalaiseen puolijoukkuetelttasukulaiseensa verrattuna.
Aamuauringon paistaessa sisaan jurtan katosta oli kieltamatta sellainen olo, etta kaikesta turistimeiningista huolimatta aamuheratys mongolialaisessa jurtassa kuuluu kylla eksoottisimpiin tamanastisen elaman varrelle osuneisiin heraamiskokemuksiin.
Retkikuntamme taydennysmiehisto oli aamuyon aikana lentanyt jurttamme ylitse Pekingiin. Liitymme joukkoon sitten sunnuntai-iltapaivana, mukavaa wiikendia vain pojille ja isantavaelle.
Tanaan on kaunis ja aurinkoinen, lammin paiva. Elinen hyytava tuuli on tiessaan. Soimme leipaa ja kekseja sisaltavan aamupalamme ulkona, iskimme vahat kamamme reppuihin ja nyt paistatamme paivaa ja odottelemme autoa, joka vie meidat takaisin paakaupunkiin. Lievasti tapahtumakoyhan luontoretkemme jalkeen se tuntuu lahinna Las Vegasilta. Mutta tavoite on nyt yhtakaikki saavutettu ja jurtassa nukuttu.
Kun aamulla nivelet kankeina ja vanhoja luita kolottaen kommimme ylos, totesi Milla varsin osuvasti: "go before it's too late", lainaten tannoista Kilroy Travelsin mainosta, jossa 33 ikavuoden jalkeen ihmisyksilo muuttuu kopottelevaksi, kumaraselkaiseksi vanhukseksi. Anni oli puoli viidelta herannyt reippaasti lammittamaan kamiinaa, joten aamu-unosetkin saimme nukuttua miellyttavassa lammossa. Muutenkin jurtta piti paremmin lampoa suomalaiseen puolijoukkuetelttasukulaiseensa verrattuna.
Aamuauringon paistaessa sisaan jurtan katosta oli kieltamatta sellainen olo, etta kaikesta turistimeiningista huolimatta aamuheratys mongolialaisessa jurtassa kuuluu kylla eksoottisimpiin tamanastisen elaman varrelle osuneisiin heraamiskokemuksiin.
Retkikuntamme taydennysmiehisto oli aamuyon aikana lentanyt jurttamme ylitse Pekingiin. Liitymme joukkoon sitten sunnuntai-iltapaivana, mukavaa wiikendia vain pojille ja isantavaelle.
Tanaan on kaunis ja aurinkoinen, lammin paiva. Elinen hyytava tuuli on tiessaan. Soimme leipaa ja kekseja sisaltavan aamupalamme ulkona, iskimme vahat kamamme reppuihin ja nyt paistatamme paivaa ja odottelemme autoa, joka vie meidat takaisin paakaupunkiin. Lievasti tapahtumakoyhan luontoretkemme jalkeen se tuntuu lahinna Las Vegasilta. Mutta tavoite on nyt yhtakaikki saavutettu ja jurtassa nukuttu.
Tereljin kansallispuistossa 28.6. klo 20.00
Yon yli selvisimme suurimmitta vaikeuksitta. Herasimme, niin luulimme, maailman kovimmista hostellipunkistamme kahdeksalta, soimme aamupalaa, kasasimme kamat ja hyppasimme pikkubussiin, jonka oli maara kuljettaa meidat puolentoista paivan retkelle Tereljin kansallispuistoon.
Maisemat ajomatkan aikana olivat jylhia ja karuja, melkein kuin Pohjois-Afrikassa Saharan laitamilla, ja aika lahella Gobin autiomaatahan olemmekin. Noin tunnin kaahaamisen jalkeen olimme kansallispuiston alueella. Anni ihmetteli aaneen auton ikkunasta nakyneen golfkarryn kayttotarkoitusta, jolle loytyi myohemmin varsin looginen selitys.
Hetkista myohemmin paadyimme varsin eleettomasti majapaikkaamme. Puinen jurtan mallinen puurakennus, jossa isantavaki asusti, ja lahiymparistossa kolme valkoista jurtta eli mongolialaista vastinetta puolijoukkuteltalle. Kavi ilmi, etta siina se, ruokaa tulisi kahdelta ja siihen asti olette omillanne. Heitimme reput meille osoitettuun jurttaan ja lahdimme pienelle patikkaretkelle. Kiipesimme vuorellekin, hienot olivat maisemat. Hepokatteja oli taallakin vuorenrinteella poikittain tungokseksi asti, kummallisesti liuskoittuneista kivista muodostui erehdyttavasti ihmista muistuttavia hahmoja ja rinteilla kasvoi suomalaisista kukkapenkeista tuttuja kivikkokasveja. Aurinko paistoi mutta tuuli oli pirun kylma. Palasimme lounasaikaan takaisin jurtalle, ja meille latkaistiin eteen lautaselliset riisinuudeli-ranskanperuna-liha-kasvispoperoa ja kannullinen teeta. Soihan sita.
Lounaan jalkeen mistaan ei edelleenkaan ilmestynyt minkaanlaista aktiviteettia. Aloimme olla hieman kypsia luonnonpuistoretkeemme. Yritimme ottaa paivatorkkuja, mutta ei nukuttanut. Viivi ja Milla pelastivat laiva on lastattua, jopa tervapataa ehdotettiin. Lopulta paatimme taas lahtea patikoimaan, talla kertaa sinne suuntaan, mista tulimmekin. Ja katso, keskella mongolialaista kansallispuistoa paadyimme golfkentalle. Selvisi sekin golfkarryn arvoitus.
Kavimme taivastelemassa lievan tyrmistyksen vallassa Mongolian suuren pojan, Tsingis-kaanin, mukaan nimettya golfkenttaa ja poikkesimme 19. reialla paivakahvilla. Se siita eramaaretkesta sitten. Baikalin retkemme oli niin loistava, etta odotuksemme olivat ehka liian korkealla, mutta jotenkin tuli lievasti kusetettu olo siita, etta yopyisimme jurtassa golfkentan naapurissa. Ylipaansa ajatus golfkentasta luonnonpuistossa ei oikein mahtunut kasityskykymme rajoihin. (Myohemmin luin Lonely Planetista, etta yksi suositelluimmista jurttamajoituskohteista sijaitsi juuri meidan yopaikkamme naapurissa, joten ilmeisesti kaikki turistijurtat sijaitsevat todellakin talla alueella ja eramaahan paastakseen pitaisi etsiytya joillekin hieman sofistikoituneimmille reiteille.)
Palasimme takaisin jurtalle viideksi, jolloin pari tuntia aikaisemmin matkaan hevosilla lahteneet retkitoverimme palasivat takaisin ja oli meidan vuoromme lahtea hepostelemaan. Ensin pelotti hirmuisesti, mutta sitten kyytiin tottui ja retki oli koko hieman laimean jurttaretkemme parasta antia. Naimme myos hienon, mustan, ideaalisen jakin nakoisen jakin naapurikukkulan takana. "Ratsastusretki Mongolian aroilla" -tunnelmaa hieman tosin hairitsivat golfkentan viherioiden tuulessa lepattavat liput... Polvet suussa ratsastanut neiti pitkasaari huusi tuskasta hevosen selasta laskeuduttuaan ja muutkin valittelivat perinteisten mongolialaissatuloiden jalustimien epaergonomisuutta. Annin hevosella oli vakavia ilmavaivoja. Kun palasimme takaisin jurtalle, oli taas aterian vuoro. Poperoa edelleen, talla kertaa riisilla, mutta kylla silla nalka lahti.
Iltapuhteinaan Anni pelasi mongolialaislasten kanssa futista ja pallopelien vastustajat keskittyivat paleluun ja englantilaisten matkatovereitten kanssa seurusteluun. Anni ystavystyi erityisesti kaksivuotiaan Puntak-tyton kanssa, jonka nena valui jatkuvalla syotolla ja jolle voisimme antaa arvonimen "Mongolian likaisin lapsi". Ja toiset kastelevat golfkenttaa parinsadan metrin paassa.
Nyt alkaa jo ilta hamartaa ja ilma tuntuu todella viilealta. Jurttaisanta-ratsastusoppaamme on juuri sytyttamassa jurttamme kamiinaan tulta. Lehmat ammuvat ja naapurijurtan piipusta tupruaa jo savua. Vahan sellainen maku tasta retkesta jaa, etta mennaan siita, mista aita on matalin, mutta no. Maisemat ovat upeat, jos ei katso golfkentan suuntaan. Jurttaisantamme kolme koiraa ovat sympaattisia. Ratsastusretki oli kiva. Ja kun matkan tarkoituksena oli olla yota jurtassa, niin nyt sitten ollaan. Noin muuten, varsinkin verrattuna Baikalin loistoreissuumme, taytyy taas todeta Annia lainaten, etta paskan moivat.
Jalkikirjoitus: Nyt istutaan lampimassa jurtassa kamiinan aaressa. Puhuttiin juuri, etta mongolialaisista on tullut tosi ystavallinen ja hyvantahtoinen vaikutelma, mutta jurttaisantamme ei todellakaan edusta tata ihmistyyppia. Ei han nyt suorastaan vihamielinen ole, mutta ei juuri muutakaan. Ehka hanesta on arsyttavaa katsella paivat pitkat pihallaan palloilevia turisteja?
Maisemat ajomatkan aikana olivat jylhia ja karuja, melkein kuin Pohjois-Afrikassa Saharan laitamilla, ja aika lahella Gobin autiomaatahan olemmekin. Noin tunnin kaahaamisen jalkeen olimme kansallispuiston alueella. Anni ihmetteli aaneen auton ikkunasta nakyneen golfkarryn kayttotarkoitusta, jolle loytyi myohemmin varsin looginen selitys.
Hetkista myohemmin paadyimme varsin eleettomasti majapaikkaamme. Puinen jurtan mallinen puurakennus, jossa isantavaki asusti, ja lahiymparistossa kolme valkoista jurtta eli mongolialaista vastinetta puolijoukkuteltalle. Kavi ilmi, etta siina se, ruokaa tulisi kahdelta ja siihen asti olette omillanne. Heitimme reput meille osoitettuun jurttaan ja lahdimme pienelle patikkaretkelle. Kiipesimme vuorellekin, hienot olivat maisemat. Hepokatteja oli taallakin vuorenrinteella poikittain tungokseksi asti, kummallisesti liuskoittuneista kivista muodostui erehdyttavasti ihmista muistuttavia hahmoja ja rinteilla kasvoi suomalaisista kukkapenkeista tuttuja kivikkokasveja. Aurinko paistoi mutta tuuli oli pirun kylma. Palasimme lounasaikaan takaisin jurtalle, ja meille latkaistiin eteen lautaselliset riisinuudeli-ranskanperuna-liha-kasvispoperoa ja kannullinen teeta. Soihan sita.
Lounaan jalkeen mistaan ei edelleenkaan ilmestynyt minkaanlaista aktiviteettia. Aloimme olla hieman kypsia luonnonpuistoretkeemme. Yritimme ottaa paivatorkkuja, mutta ei nukuttanut. Viivi ja Milla pelastivat laiva on lastattua, jopa tervapataa ehdotettiin. Lopulta paatimme taas lahtea patikoimaan, talla kertaa sinne suuntaan, mista tulimmekin. Ja katso, keskella mongolialaista kansallispuistoa paadyimme golfkentalle. Selvisi sekin golfkarryn arvoitus.
Kavimme taivastelemassa lievan tyrmistyksen vallassa Mongolian suuren pojan, Tsingis-kaanin, mukaan nimettya golfkenttaa ja poikkesimme 19. reialla paivakahvilla. Se siita eramaaretkesta sitten. Baikalin retkemme oli niin loistava, etta odotuksemme olivat ehka liian korkealla, mutta jotenkin tuli lievasti kusetettu olo siita, etta yopyisimme jurtassa golfkentan naapurissa. Ylipaansa ajatus golfkentasta luonnonpuistossa ei oikein mahtunut kasityskykymme rajoihin. (Myohemmin luin Lonely Planetista, etta yksi suositelluimmista jurttamajoituskohteista sijaitsi juuri meidan yopaikkamme naapurissa, joten ilmeisesti kaikki turistijurtat sijaitsevat todellakin talla alueella ja eramaahan paastakseen pitaisi etsiytya joillekin hieman sofistikoituneimmille reiteille.)
Palasimme takaisin jurtalle viideksi, jolloin pari tuntia aikaisemmin matkaan hevosilla lahteneet retkitoverimme palasivat takaisin ja oli meidan vuoromme lahtea hepostelemaan. Ensin pelotti hirmuisesti, mutta sitten kyytiin tottui ja retki oli koko hieman laimean jurttaretkemme parasta antia. Naimme myos hienon, mustan, ideaalisen jakin nakoisen jakin naapurikukkulan takana. "Ratsastusretki Mongolian aroilla" -tunnelmaa hieman tosin hairitsivat golfkentan viherioiden tuulessa lepattavat liput... Polvet suussa ratsastanut neiti pitkasaari huusi tuskasta hevosen selasta laskeuduttuaan ja muutkin valittelivat perinteisten mongolialaissatuloiden jalustimien epaergonomisuutta. Annin hevosella oli vakavia ilmavaivoja. Kun palasimme takaisin jurtalle, oli taas aterian vuoro. Poperoa edelleen, talla kertaa riisilla, mutta kylla silla nalka lahti.
Iltapuhteinaan Anni pelasi mongolialaislasten kanssa futista ja pallopelien vastustajat keskittyivat paleluun ja englantilaisten matkatovereitten kanssa seurusteluun. Anni ystavystyi erityisesti kaksivuotiaan Puntak-tyton kanssa, jonka nena valui jatkuvalla syotolla ja jolle voisimme antaa arvonimen "Mongolian likaisin lapsi". Ja toiset kastelevat golfkenttaa parinsadan metrin paassa.
Nyt alkaa jo ilta hamartaa ja ilma tuntuu todella viilealta. Jurttaisanta-ratsastusoppaamme on juuri sytyttamassa jurttamme kamiinaan tulta. Lehmat ammuvat ja naapurijurtan piipusta tupruaa jo savua. Vahan sellainen maku tasta retkesta jaa, etta mennaan siita, mista aita on matalin, mutta no. Maisemat ovat upeat, jos ei katso golfkentan suuntaan. Jurttaisantamme kolme koiraa ovat sympaattisia. Ratsastusretki oli kiva. Ja kun matkan tarkoituksena oli olla yota jurtassa, niin nyt sitten ollaan. Noin muuten, varsinkin verrattuna Baikalin loistoreissuumme, taytyy taas todeta Annia lainaten, etta paskan moivat.
Jalkikirjoitus: Nyt istutaan lampimassa jurtassa kamiinan aaressa. Puhuttiin juuri, etta mongolialaisista on tullut tosi ystavallinen ja hyvantahtoinen vaikutelma, mutta jurttaisantamme ei todellakaan edusta tata ihmistyyppia. Ei han nyt suorastaan vihamielinen ole, mutta ei juuri muutakaan. Ehka hanesta on arsyttavaa katsella paivat pitkat pihallaan palloilevia turisteja?
eskiviikko 27.6.2007 jatkuu
Luostari oli hyvin miellyttava kokemus. Ihailimme 26-metrista kullattua Buddhan patsasta paatemppelissa ja pyritimme rukousmyllyja kuin vanhat tekijat. Alakouluikaiset, Dalai Lama -tyyppisiin kaapuihin pukeutuneet ja mp3-soittimiaan kuuntelevat munkkikokelaat kiinnittivat huomiomme, samoin kaikkien temppelissa vierailijoitten into syottaa puluja eli erasta nimelta mainitsematonta ajattelijaa lainaten lentavia rottia. Syottamisoperaatio kai kuului asiaan temppelialueella, koska sita varten myytiin riisia ja muita jyvia pienissa pusseissa. Anni ajatteli tarjoavansa puluparoille Rennien moisen ruokavalion vuoksi, mutta totesi sitten tarvitsevansa sita enemman itse.
Istuskelimme leppoisassa temppelissa rauhallisesta tunnelmasta nauttien pienen tovin ja jatkoimme sitten matkaa seuraavaan kohteeseemme, nykyisin museona toimivaan entiseen Choijin Lama -museoon. Matkalla ostin pullon vetta, mika tosin oli jaadytetty pakastimessa yhdeksi mohkaleeksi. Siita riitti iloa pitkaan, monessakin mielessa. Matkalla kavi pienoinen onnettomuus, kun kadotimme valokuvaamaan pysahtyneen Viivin keskelle Ulan Batoria. Lopulta loysimme kadonneen lampaan vahingoittumattomana ja jatkoimme matkaa. Myos museo-luostari oli hyvin viehattava ja koska olimme paikan ainoat asiakkaat, saimme varsin huomaavaista kohtelua. Lopuksi teimme viela ostoksia betonisesta jurtasta loytyneessa museokaupassa.
Ilma vaihtui nopeasti sateiseksi ja pakenimme sita laheiseen, varsin ulkomaalaissuuntautuneeseen Millie's -kahvilaan. Pikku tauko teki hyvaa ja pian suuntasimme jo intoa taynna kohti seuraavaa kohdettamme, Mongolian valtion instrumenttimyymalaa. Milla hankki vuorostaan aidon ja alkuperaisen hevosenpaaviulun, joita ei valitettavasti ollut myynnissa kompaktina reppureissaamiseen sopivana kokona kuin yksi kappale. Jain siksi odottamaan seuraavaa hevosepaaviulunostamistilaisuutta, koska se sopisi mainiosti taydentamaan "merkilliset, matkoilta raahatut perinneinstrumentit" -kokoelmaani.
Puhuimme matkalla siita, kuinka alkusokista toipumisen jalkeen myos Ulan Bator alkoi vaikuttaa varsin viehattavalta kaupungilta. Onhan taalla rahjaista, ja neuvostoarkkitehtuurin leima on vahva, mutta kaupunki on myos taynna pienia, kivan oloisia ravintoloita ja kahviloita ja terassikulttuurikin taalla vallitsee, toisin kuin esimerkiksi itanaapurissamme.
Hevosenpaavilut Annin ja Millan kainalossa suuntasimme kohti paikallista Stockaa, State Department Storea. Ja mika riemu: viidennen kerroksen valtavasta matkamuistomyymalasta loytyi kuin loytyikin runsas valikoima hevosenpaaviuluja, ja valikoin niista omakseni erittain kaunissointisen ja muutenkin soman yksilon. Brittilainen hostellitoverimme ei ollut tosin aivan vakuuttunut kauniista soinnista, kun virittelimme hevosenpaaluuttutrioamme hostellille palattua.
Sita ennen kavimme kuitenkin aamupalaostoksilla hyvin lansimaisen oloisessa supermarketissa eli paikallisessa Stockan herkussa. Silla aikaa oli alkanut sataa kaatamalla, joten pakenimme sadetta Alaska-nimiseen korealais-eurooppalaiseen ravintolaan. Looginen nimivalinta. Koska kukaan ei ollut varsinainen korealaisen keittion asiantuntija, turvauduimme "we're having what they're having" -tyyppiseen naapuripoytavakoiluun. Saimme melko napakasti maustettuja lisukkeita ja kulholliset riisia. Hyvaa oli, ja paikallisessa oluessakaan ei ollut valittamista. Onnistuneen illallisen jalkeen suunnistimme sateen edelleen ropistessa takapihojen lapi hostellille. Ja sitten olutkioskin kautta blogia paivittamaan.
Moinen kahden oluen hurvittelu paatyi siihen, etta Viivi kompastui nurkkassa kuivumassa olleeseen sateenvarjoon teloen sontikkaparan umpisolmuun. Taman jalkeen han totesi havittaneensa kameransa, missa oli noin viisituhatta otosta tahanastiselta matkaltamme.
Loogista paattelya harrastanut kirjuri suoritti suihkusta tultuaan etsintaretken sateenvarjo-onnettomuuden tapahtumapaikalle ja loysi kameran vahingoittumattomana. Samaisesta nurkasta loytyi myos Viivin junalippu Ulan Batorista Pekingiin. Sita ei kukaan ollut edes ehtinyt viela kaivata.
Ilta paattyi siihen, etta korjasin lorisevan hostellin vessan. Mitapa eivat vuodet Venajalla opettaisi. Yo soy fontanero. Epailen vahvasti, etta sanitaariremonttini kestaa tasan tarkkaan siihen asti, kun seuraava hadanalainen tarvitsee toilettia.
Mutta mitapa siita. Nykyhetki merkitsee, ja nyt on kaikki oikein hyvin.
Istuskelimme leppoisassa temppelissa rauhallisesta tunnelmasta nauttien pienen tovin ja jatkoimme sitten matkaa seuraavaan kohteeseemme, nykyisin museona toimivaan entiseen Choijin Lama -museoon. Matkalla ostin pullon vetta, mika tosin oli jaadytetty pakastimessa yhdeksi mohkaleeksi. Siita riitti iloa pitkaan, monessakin mielessa. Matkalla kavi pienoinen onnettomuus, kun kadotimme valokuvaamaan pysahtyneen Viivin keskelle Ulan Batoria. Lopulta loysimme kadonneen lampaan vahingoittumattomana ja jatkoimme matkaa. Myos museo-luostari oli hyvin viehattava ja koska olimme paikan ainoat asiakkaat, saimme varsin huomaavaista kohtelua. Lopuksi teimme viela ostoksia betonisesta jurtasta loytyneessa museokaupassa.
Ilma vaihtui nopeasti sateiseksi ja pakenimme sita laheiseen, varsin ulkomaalaissuuntautuneeseen Millie's -kahvilaan. Pikku tauko teki hyvaa ja pian suuntasimme jo intoa taynna kohti seuraavaa kohdettamme, Mongolian valtion instrumenttimyymalaa. Milla hankki vuorostaan aidon ja alkuperaisen hevosenpaaviulun, joita ei valitettavasti ollut myynnissa kompaktina reppureissaamiseen sopivana kokona kuin yksi kappale. Jain siksi odottamaan seuraavaa hevosepaaviulunostamistilaisuutta, koska se sopisi mainiosti taydentamaan "merkilliset, matkoilta raahatut perinneinstrumentit" -kokoelmaani.
Puhuimme matkalla siita, kuinka alkusokista toipumisen jalkeen myos Ulan Bator alkoi vaikuttaa varsin viehattavalta kaupungilta. Onhan taalla rahjaista, ja neuvostoarkkitehtuurin leima on vahva, mutta kaupunki on myos taynna pienia, kivan oloisia ravintoloita ja kahviloita ja terassikulttuurikin taalla vallitsee, toisin kuin esimerkiksi itanaapurissamme.
Hevosenpaavilut Annin ja Millan kainalossa suuntasimme kohti paikallista Stockaa, State Department Storea. Ja mika riemu: viidennen kerroksen valtavasta matkamuistomyymalasta loytyi kuin loytyikin runsas valikoima hevosenpaaviuluja, ja valikoin niista omakseni erittain kaunissointisen ja muutenkin soman yksilon. Brittilainen hostellitoverimme ei ollut tosin aivan vakuuttunut kauniista soinnista, kun virittelimme hevosenpaaluuttutrioamme hostellille palattua.
Sita ennen kavimme kuitenkin aamupalaostoksilla hyvin lansimaisen oloisessa supermarketissa eli paikallisessa Stockan herkussa. Silla aikaa oli alkanut sataa kaatamalla, joten pakenimme sadetta Alaska-nimiseen korealais-eurooppalaiseen ravintolaan. Looginen nimivalinta. Koska kukaan ei ollut varsinainen korealaisen keittion asiantuntija, turvauduimme "we're having what they're having" -tyyppiseen naapuripoytavakoiluun. Saimme melko napakasti maustettuja lisukkeita ja kulholliset riisia. Hyvaa oli, ja paikallisessa oluessakaan ei ollut valittamista. Onnistuneen illallisen jalkeen suunnistimme sateen edelleen ropistessa takapihojen lapi hostellille. Ja sitten olutkioskin kautta blogia paivittamaan.
Moinen kahden oluen hurvittelu paatyi siihen, etta Viivi kompastui nurkkassa kuivumassa olleeseen sateenvarjoon teloen sontikkaparan umpisolmuun. Taman jalkeen han totesi havittaneensa kameransa, missa oli noin viisituhatta otosta tahanastiselta matkaltamme.
Loogista paattelya harrastanut kirjuri suoritti suihkusta tultuaan etsintaretken sateenvarjo-onnettomuuden tapahtumapaikalle ja loysi kameran vahingoittumattomana. Samaisesta nurkasta loytyi myos Viivin junalippu Ulan Batorista Pekingiin. Sita ei kukaan ollut edes ehtinyt viela kaivata.
Ilta paattyi siihen, etta korjasin lorisevan hostellin vessan. Mitapa eivat vuodet Venajalla opettaisi. Yo soy fontanero. Epailen vahvasti, etta sanitaariremonttini kestaa tasan tarkkaan siihen asti, kun seuraava hadanalainen tarvitsee toilettia.
Mutta mitapa siita. Nykyhetki merkitsee, ja nyt on kaikki oikein hyvin.
perjantai 29. kesäkuuta 2007
Ulan Batorissa 27.6. klo 11.00
Yo junassa meni vaihtelevasti mutta aamulla kaikki kuitenkin avasivat reippaasti silmansa kellon soidessa kuudelta. Vessajonotuksen jalkeen iskimme rutinoituneesti kamat kasaan ja ehdimme ihailla junan ikkunasta avautuvaa aromaisemaa ja vuoria, joita jurtat taplittivat. Jurtan viereen parkkeerattu, uutuuttaan kiiltava Land Rover nayttaa hassulta.
Pian kauniin, karun maiseman keskelta alkoi kuitenkin kohota aarimmaisen ruma teollisuusalue. Rajahtanytta neuvostoarkkitehtuuria koko rahalla. Huomasimme joitakin hetkia myohemmin, etta kyseessa ei valitettavasti ollutkaan teollisuusalue vaan Ulan Batorin keskusta... Koko junavaunu, tai ainakin kaikki ulkomaalaiset, livat lievasti tyrmistyneita kaupungin ensivaikutelmasta.
Lonely Planet, tuo muuten niin ansioitunut matkaopassarja, saisi petrata rajusti karttojensa kanssa. Tama tuli taas kerran todettua, kun noin 600 metria kartalla oli ainakin puolentoista kilometrin mittainen kun tallustimme aamuisen Ulan Batorin halki kohti netista varaamaamme hostellia. Itse asiassa itse hostellin osoitetta ei ollut edes tiedossa, ohjeissa oli vain neuvottu menemaan eraaseen kahvilaan, josta saisimme ohjeet siita, miten Happy Guesthouseen loydetaan perille.
Vaan eipa saatu. Kahvilassa ainoan paikalla olevan piirakanpaistajan kielitaito oli nolla ja yleinen tietoisuus kaupungin tapahtumista, saati Happy Guesthousen sijainnista, aivan yhta vahainen. Pidimme kahvilan terassilla kriisipalaverin, yritimme soittaa Happy Guesthouseen, jonka numero ei tietenkaan vastannut. Onneksi Millalla oli Irkutskin hostellista mukaan ottamansa UB Guesthousen kortti, jonne Sanna ja Anna oli asemalta haettu. Soitto sinne, tilaa kuulemma oli, joten rinkat selkaan ja viela parin korttelin kavely uuteen kotiimme.
Uusi koti oli siisti, vastaanotto ylen ystavallinen. Saimme rinkat tilapaissailytykseen, paasimme suoraan aamiaispoytaan, sain blogia paivitettya ilmaisen nettiyhteyden valityksella ja hostellista varasimme myos retken jurttaan Tereljin kansallispuistossa. Oma huonekin loytyi pian samaan hostelliin kuuluvasta kakkosasunnosta, paasimme suihkuun ja suuntasimme sitten kohti kaupunkia.
Olimme varanneet juanliput Ulan Batorista Pekingiin paikallisen Selena-matkatoimiston kautta ja maksaneet siis tyystin tuntemattomalle mongolialaiselle Western Unionin valityksella 460 taalaa. Meilla oli matkatoimiston osoite ja saimme viela hostellilta yksityiskohtaiset, aaniefektein varustetut ohjeet paikan paalle loytamiseksi. Helpommin sanottu kuin tehty: Loysimme oikean kadun, mutta oikean numeroisen talon numero 32 paikalla oli numero 40. Talojen numerot poukkoilivat jarjenvastaisesti numerosta 30 numeroon 69, ystavallisten mongolialaisten mongoliankieliset neuvot menivat iloisesti ristiin, sen vahan mita niista ymmarsimme. Lopulta satuimme vahingossa oikean talon luo, hetken kierreltyamme ja mongolialaista osoitetta tulkittuamme valitsimme yhden rappukaytavan ja lopuksi suunnatonta siviilirohkeutta osoittanut Anni koputti ovelle, jossa ei lukenut mitaan, eika varsinkaan mitaan matkatoimistoon viittaavaa.
Vaan matkatoimistopa siella oli, ja saimme mykalta virkailijalta kasiimme kauan kaivatut odysseiamme viimeisen etapin piletit. Lievaa hilpeytta aiheutti se, etta liput oli kirjoitettu melko mielikuvitusrikkaasti: sukunimen ja etunimen ensimmaisen kirjaimen sijasta lipuissa oli etunimi ja toisen nimen ensimmainen kirjain.
Pari tuntia sitten olimme kodittomia, painavat rinkat selassamme horjuvia ihmisraunioita vailla tietoa poispaasysta tasta maanpaallisesta neuvostomuseosta, puhumattakaan siita, ettemme tienneet lainkaan, mita taalla tekisimme kolmen paivan ajan. Nyt oli katto paan paalla ja menolippu eteenpain seka Tereljin kansallispuistoretki varattuna, ja koko Mongolia alkoi nayttaa huomattavasti valoisammalta maailmankolkalta. Matkalippuepisodista rohkaistuneena paatimme nauttia hyvin ansaitun myohaisaamiaisen/varhaisen lounaan paikallisessa ravitsemusliikkeessa. Valitsimme randomilla Little Cafe -nimisen kuppilan ja syoksyimme ennakkoluulottomasti sisaan. Kolme sanaa englantia puhunut tarjoilijaja pelkastaan mongoliankielinen ruokalista enteilivat pahaa, mutta lopulta kaikki saivat erittainkin mainiosti ja maittavasti vatsansa tayteen - noin puolellatoista eurolla. Maan hintataso on Venajan jalkeen tolkuttoman alhainen.
Lahdimme tallustelemaan kohti kulttuurikohdettamme, Gandanin luostaria, jonne kuljimme keskustaa kiertavan jurtta- ja hokkeliasutusalueen lapi. Ostimme muutamalla kymmenella sentilla ranteisiimme buddhalaiset rukousnauhat matkan varrelle osuneesta puodista. Anni puolestaan ilahdutti paikallista pappaa hankkimalla hanelta traditionaalisen mongolialaisen hevosenpaaviulun. Pappa jai harmittavasti valokuvaamatta, joten jalleennakemisen riemu oli molemminpuolinen kun A ja pappa kohtasivat myohemmin uudemman kerran kaupungilla. Peukaloja nosteltiin ja pappa saatiin vihdoin ikuistettua, hmm, pikseleiksi.
Luostarista ja muista Mongolian ihmeista kerron lisaa luultavasti Pekingista kasin. Sunnuntaihin asti siis nakemiin ja kuulemiin!
Pian kauniin, karun maiseman keskelta alkoi kuitenkin kohota aarimmaisen ruma teollisuusalue. Rajahtanytta neuvostoarkkitehtuuria koko rahalla. Huomasimme joitakin hetkia myohemmin, etta kyseessa ei valitettavasti ollutkaan teollisuusalue vaan Ulan Batorin keskusta... Koko junavaunu, tai ainakin kaikki ulkomaalaiset, livat lievasti tyrmistyneita kaupungin ensivaikutelmasta.
Lonely Planet, tuo muuten niin ansioitunut matkaopassarja, saisi petrata rajusti karttojensa kanssa. Tama tuli taas kerran todettua, kun noin 600 metria kartalla oli ainakin puolentoista kilometrin mittainen kun tallustimme aamuisen Ulan Batorin halki kohti netista varaamaamme hostellia. Itse asiassa itse hostellin osoitetta ei ollut edes tiedossa, ohjeissa oli vain neuvottu menemaan eraaseen kahvilaan, josta saisimme ohjeet siita, miten Happy Guesthouseen loydetaan perille.
Vaan eipa saatu. Kahvilassa ainoan paikalla olevan piirakanpaistajan kielitaito oli nolla ja yleinen tietoisuus kaupungin tapahtumista, saati Happy Guesthousen sijainnista, aivan yhta vahainen. Pidimme kahvilan terassilla kriisipalaverin, yritimme soittaa Happy Guesthouseen, jonka numero ei tietenkaan vastannut. Onneksi Millalla oli Irkutskin hostellista mukaan ottamansa UB Guesthousen kortti, jonne Sanna ja Anna oli asemalta haettu. Soitto sinne, tilaa kuulemma oli, joten rinkat selkaan ja viela parin korttelin kavely uuteen kotiimme.
Uusi koti oli siisti, vastaanotto ylen ystavallinen. Saimme rinkat tilapaissailytykseen, paasimme suoraan aamiaispoytaan, sain blogia paivitettya ilmaisen nettiyhteyden valityksella ja hostellista varasimme myos retken jurttaan Tereljin kansallispuistossa. Oma huonekin loytyi pian samaan hostelliin kuuluvasta kakkosasunnosta, paasimme suihkuun ja suuntasimme sitten kohti kaupunkia.
Olimme varanneet juanliput Ulan Batorista Pekingiin paikallisen Selena-matkatoimiston kautta ja maksaneet siis tyystin tuntemattomalle mongolialaiselle Western Unionin valityksella 460 taalaa. Meilla oli matkatoimiston osoite ja saimme viela hostellilta yksityiskohtaiset, aaniefektein varustetut ohjeet paikan paalle loytamiseksi. Helpommin sanottu kuin tehty: Loysimme oikean kadun, mutta oikean numeroisen talon numero 32 paikalla oli numero 40. Talojen numerot poukkoilivat jarjenvastaisesti numerosta 30 numeroon 69, ystavallisten mongolialaisten mongoliankieliset neuvot menivat iloisesti ristiin, sen vahan mita niista ymmarsimme. Lopulta satuimme vahingossa oikean talon luo, hetken kierreltyamme ja mongolialaista osoitetta tulkittuamme valitsimme yhden rappukaytavan ja lopuksi suunnatonta siviilirohkeutta osoittanut Anni koputti ovelle, jossa ei lukenut mitaan, eika varsinkaan mitaan matkatoimistoon viittaavaa.
Vaan matkatoimistopa siella oli, ja saimme mykalta virkailijalta kasiimme kauan kaivatut odysseiamme viimeisen etapin piletit. Lievaa hilpeytta aiheutti se, etta liput oli kirjoitettu melko mielikuvitusrikkaasti: sukunimen ja etunimen ensimmaisen kirjaimen sijasta lipuissa oli etunimi ja toisen nimen ensimmainen kirjain.
Pari tuntia sitten olimme kodittomia, painavat rinkat selassamme horjuvia ihmisraunioita vailla tietoa poispaasysta tasta maanpaallisesta neuvostomuseosta, puhumattakaan siita, ettemme tienneet lainkaan, mita taalla tekisimme kolmen paivan ajan. Nyt oli katto paan paalla ja menolippu eteenpain seka Tereljin kansallispuistoretki varattuna, ja koko Mongolia alkoi nayttaa huomattavasti valoisammalta maailmankolkalta. Matkalippuepisodista rohkaistuneena paatimme nauttia hyvin ansaitun myohaisaamiaisen/varhaisen lounaan paikallisessa ravitsemusliikkeessa. Valitsimme randomilla Little Cafe -nimisen kuppilan ja syoksyimme ennakkoluulottomasti sisaan. Kolme sanaa englantia puhunut tarjoilijaja pelkastaan mongoliankielinen ruokalista enteilivat pahaa, mutta lopulta kaikki saivat erittainkin mainiosti ja maittavasti vatsansa tayteen - noin puolellatoista eurolla. Maan hintataso on Venajan jalkeen tolkuttoman alhainen.
Lahdimme tallustelemaan kohti kulttuurikohdettamme, Gandanin luostaria, jonne kuljimme keskustaa kiertavan jurtta- ja hokkeliasutusalueen lapi. Ostimme muutamalla kymmenella sentilla ranteisiimme buddhalaiset rukousnauhat matkan varrelle osuneesta puodista. Anni puolestaan ilahdutti paikallista pappaa hankkimalla hanelta traditionaalisen mongolialaisen hevosenpaaviulun. Pappa jai harmittavasti valokuvaamatta, joten jalleennakemisen riemu oli molemminpuolinen kun A ja pappa kohtasivat myohemmin uudemman kerran kaupungilla. Peukaloja nosteltiin ja pappa saatiin vihdoin ikuistettua, hmm, pikseleiksi.
Luostarista ja muista Mongolian ihmeista kerron lisaa luultavasti Pekingista kasin. Sunnuntaihin asti siis nakemiin ja kuulemiin!
Sukhbaatarissa Mongolian rajalla 26.6. klo 21.10 paikallista aikaa
Lievaa viivetta raportointiin aiheuttaneen hektisen matkanteon ja Virpi Hameen-Anttilan Alastonkuvia-romaanin jalkeen siirrymme taas reaaliaikaiseen paivakirjailuun.
Uuvahdimme katkonaiseen uneen aamuyolla, jostain syysta uni ei tullut oikein kenellakaan silmaan. Junan patjat olivat ohuet ja kovat ja jokaisella maitolaiturilla pysahteleva menopelimme etenee niin katkonaisesti, ettei suotuisia nukkumisolosuhteita paase syntymaan.
Tanaan herasimme jo aivan erilaisissa maisemissa: vuoria, aroja ja toki edelleen pusikkoa, mutta varsin kitukasvuista sellaista. Ja lehmia. Paljon likaisia lehmia. Annin mielesta nayttaa silta, etta viimeiksi tassa maailmankolkassa ovat vierailleet mammutit. Allekirjoitamme.
Puksuttelimme aron halki kun olin menossa vaunun toisessa paassa olevaan vessaan. Yht'akkia eraasta hytista pisti esiin entisen tyokaverini Sannan paa, joka kiekaisi, etta onpa kiva nahda tuttuja taallakin... Maailma todellakin ON pieni, kuten yksissa tuumin todettiin. Sanna oli ystavansa Annan kanssa astunut junaan Ulan-Udessa ja myos matkalla Mongoliaan. Kuulumisia vaihdellen kului matkakin leppoisasti Venajan ja Mongolian rajalle Naushkin pikkukaupunkiin asti.
Siita eteenpain paivamme kulkua voi parhaiten kuvata sanaparilla status quo. Rajan ylitys kesti kaikkinensa noin 9,5 tuntia. Onneksi asemilla oli vessat. Junassamme on talla hetkella kaksi vaunua, eli viitisenkymmenta matkustajaa, ja raja-asemien vali on parisenkymmenta kilometria. Ellei allekirjoittanut olisi ollut uppoutuneena 500-sivuiseen Hameen-Anttilaansa, olisi han voinut kertoa muisteloita lapsuutensa Neuvostoliitosta, jossa tamankaltaiset rajanylitykset olivat Nuija- ja Vaalimaallakin arkipaivaa. Kaikille niille, jotka edelleen tuskailevat Suomen ja Venajan valisten raja-asemien toimitaa, voimme suositella avartavaa vierailua Naushkiin. Omat rajamme nayttaytyvat sen jalkeen tehokkuuden ruumiillistumina.
Naushkissa mieltame ilahdutti erityisesti glitter-teepaitaan, farkkuihin ja korkokenkiin sonnustautunut teini-ikaiselta vaikuttava tullivirkailijatar, joka vaati meita avaamaan jokaikisen rinkan ja esittelemaan Irkutskissa niihin sikin sokin sullomiamme, suoraan sanottuna aivan saatanan pahalle haisevia likapyykkejamme itselleen. Absurdius saavutti kuitenkin huippunsa vasta silloin, kun samainen neitokainen kysyi raitahousuissaan ja siittiopipossaan viattomuuden ja viisitoistavuotisuuden ruumiillistumalta nayttavalta Annilta ilmeisesti ainoan osaamansa englanninkielisen kysymyksen: "drugs?" Anni vastasi iloisesti "niet, niet", ja saimme glitter-neitsykaiselta leimat deklaratsija-papereihimme. Hyvin vastattu.
Mongolian puolella Sukhbaatarissa meno ei ollut sen railakkaampaa, mutta ainakaan kukaan ei osoittanut liiallista kiinnostusta haisevia kamojamme kohtaan. Saimme rajalla myos vaihdettua paikallista valuuttaa ainakin hallussamme olevien kirjallisten lahteiden mukaan melko hyvaan kurssiin. Valuutan nimi on togrog, lisatkaa o-kirjainten paalle pisteet. Se on toinen osaamamme mongoliankielinen sana. Toinen on orgontsoloo, ja taas pisteet o-kirjainten paalle. Se tarkoittaa isoa katua.
Vaihtelua rajalla jumittamiseen ovat tuoneet ainakin seuraavat episodit: blogin nimi oli enne, silla heti Mongolian puolelle saavuttuamme nakyivat junan ikkunasta ensimmaiset jurtat. Ne ovat sympaattisen nakoisia valkoisia pyoryloita karussa maastossa. Viivi ja Anni suorittivat Naushkissa visiitin torille ja ruokakauppaan ja Lauralla lisattyna aseman kuuden ruplan hintaiseen luksusvessaan. Tutustuimme myos paikalliseen vasikkaan ja estimme Annia lahjoittamasta yhteista matkakassaamme naushkilaiselle spurgulle. Sukhbaatarissa samaisten Annin ja Viivin junastapoistumisoperaatiolle meinasi kayda ohraisesti, kun juna yllattaen lahtikin vaihtamaan raidetta ja laiturilla paivaa paistattaneet tytot joutuivat pinkomaan kuin pikamatkanjuoksijat paastakseen takaisin kyytiin. Luulimme, etta junan vihdoin startatessa kohti Ulan Batoria Annille oli kaynyt toistamiseen niin talla kertaa kohtalokkain seuraiksin, mutta kuriton ammattilapsemme olikin vain karannut naapurihyttiin juoruamaan.
Ravintolavaunuateriointi on jaanyt tanaan haaveeksi vaan, koska junassa ei ole ravintolavaunua. Onneksi sveitsilaistynyt maannaisemme lahjoitti meille puolikkaan leivan omien evaidemme lisaksi. Niilla seka ianikuisilla puuroilla ja pussikeitoilla olemme selvinneet hengissa tastakin paivasta.
Summa summarum: Toiseksi viimeinen junayo alkamassa. Junalla on kivempi matkustaa silloin, kun juna liikkuu eteenpain ja junailu on tylsaa ja puuduttavaa silloin, kun juna ei koko paivana liiku metriakaan eteenpain. Olo on hikinen ja likainen. Mongoliaa odotamme kaikki innolla, se on kuitenkin umpituttuun Venajaan verrattuna oikeasti eksoottinen seisakki matkallamme kohti Kiinaa. Olemme edelleen sita mielta, etta tama on matka, joka kannattaa jokaisen tehda. Luulen, etta olemme myos sita mielta, etta juuri tassa retkikunnassa sen tekeminen on ihan alyttoman kivaa.
Uuvahdimme katkonaiseen uneen aamuyolla, jostain syysta uni ei tullut oikein kenellakaan silmaan. Junan patjat olivat ohuet ja kovat ja jokaisella maitolaiturilla pysahteleva menopelimme etenee niin katkonaisesti, ettei suotuisia nukkumisolosuhteita paase syntymaan.
Tanaan herasimme jo aivan erilaisissa maisemissa: vuoria, aroja ja toki edelleen pusikkoa, mutta varsin kitukasvuista sellaista. Ja lehmia. Paljon likaisia lehmia. Annin mielesta nayttaa silta, etta viimeiksi tassa maailmankolkassa ovat vierailleet mammutit. Allekirjoitamme.
Puksuttelimme aron halki kun olin menossa vaunun toisessa paassa olevaan vessaan. Yht'akkia eraasta hytista pisti esiin entisen tyokaverini Sannan paa, joka kiekaisi, etta onpa kiva nahda tuttuja taallakin... Maailma todellakin ON pieni, kuten yksissa tuumin todettiin. Sanna oli ystavansa Annan kanssa astunut junaan Ulan-Udessa ja myos matkalla Mongoliaan. Kuulumisia vaihdellen kului matkakin leppoisasti Venajan ja Mongolian rajalle Naushkin pikkukaupunkiin asti.
Siita eteenpain paivamme kulkua voi parhaiten kuvata sanaparilla status quo. Rajan ylitys kesti kaikkinensa noin 9,5 tuntia. Onneksi asemilla oli vessat. Junassamme on talla hetkella kaksi vaunua, eli viitisenkymmenta matkustajaa, ja raja-asemien vali on parisenkymmenta kilometria. Ellei allekirjoittanut olisi ollut uppoutuneena 500-sivuiseen Hameen-Anttilaansa, olisi han voinut kertoa muisteloita lapsuutensa Neuvostoliitosta, jossa tamankaltaiset rajanylitykset olivat Nuija- ja Vaalimaallakin arkipaivaa. Kaikille niille, jotka edelleen tuskailevat Suomen ja Venajan valisten raja-asemien toimitaa, voimme suositella avartavaa vierailua Naushkiin. Omat rajamme nayttaytyvat sen jalkeen tehokkuuden ruumiillistumina.
Naushkissa mieltame ilahdutti erityisesti glitter-teepaitaan, farkkuihin ja korkokenkiin sonnustautunut teini-ikaiselta vaikuttava tullivirkailijatar, joka vaati meita avaamaan jokaikisen rinkan ja esittelemaan Irkutskissa niihin sikin sokin sullomiamme, suoraan sanottuna aivan saatanan pahalle haisevia likapyykkejamme itselleen. Absurdius saavutti kuitenkin huippunsa vasta silloin, kun samainen neitokainen kysyi raitahousuissaan ja siittiopipossaan viattomuuden ja viisitoistavuotisuuden ruumiillistumalta nayttavalta Annilta ilmeisesti ainoan osaamansa englanninkielisen kysymyksen: "drugs?" Anni vastasi iloisesti "niet, niet", ja saimme glitter-neitsykaiselta leimat deklaratsija-papereihimme. Hyvin vastattu.
Mongolian puolella Sukhbaatarissa meno ei ollut sen railakkaampaa, mutta ainakaan kukaan ei osoittanut liiallista kiinnostusta haisevia kamojamme kohtaan. Saimme rajalla myos vaihdettua paikallista valuuttaa ainakin hallussamme olevien kirjallisten lahteiden mukaan melko hyvaan kurssiin. Valuutan nimi on togrog, lisatkaa o-kirjainten paalle pisteet. Se on toinen osaamamme mongoliankielinen sana. Toinen on orgontsoloo, ja taas pisteet o-kirjainten paalle. Se tarkoittaa isoa katua.
Vaihtelua rajalla jumittamiseen ovat tuoneet ainakin seuraavat episodit: blogin nimi oli enne, silla heti Mongolian puolelle saavuttuamme nakyivat junan ikkunasta ensimmaiset jurtat. Ne ovat sympaattisen nakoisia valkoisia pyoryloita karussa maastossa. Viivi ja Anni suorittivat Naushkissa visiitin torille ja ruokakauppaan ja Lauralla lisattyna aseman kuuden ruplan hintaiseen luksusvessaan. Tutustuimme myos paikalliseen vasikkaan ja estimme Annia lahjoittamasta yhteista matkakassaamme naushkilaiselle spurgulle. Sukhbaatarissa samaisten Annin ja Viivin junastapoistumisoperaatiolle meinasi kayda ohraisesti, kun juna yllattaen lahtikin vaihtamaan raidetta ja laiturilla paivaa paistattaneet tytot joutuivat pinkomaan kuin pikamatkanjuoksijat paastakseen takaisin kyytiin. Luulimme, etta junan vihdoin startatessa kohti Ulan Batoria Annille oli kaynyt toistamiseen niin talla kertaa kohtalokkain seuraiksin, mutta kuriton ammattilapsemme olikin vain karannut naapurihyttiin juoruamaan.
Ravintolavaunuateriointi on jaanyt tanaan haaveeksi vaan, koska junassa ei ole ravintolavaunua. Onneksi sveitsilaistynyt maannaisemme lahjoitti meille puolikkaan leivan omien evaidemme lisaksi. Niilla seka ianikuisilla puuroilla ja pussikeitoilla olemme selvinneet hengissa tastakin paivasta.
Summa summarum: Toiseksi viimeinen junayo alkamassa. Junalla on kivempi matkustaa silloin, kun juna liikkuu eteenpain ja junailu on tylsaa ja puuduttavaa silloin, kun juna ei koko paivana liiku metriakaan eteenpain. Olo on hikinen ja likainen. Mongoliaa odotamme kaikki innolla, se on kuitenkin umpituttuun Venajaan verrattuna oikeasti eksoottinen seisakki matkallamme kohti Kiinaa. Olemme edelleen sita mielta, etta tama on matka, joka kannattaa jokaisen tehda. Luulen, etta olemme myos sita mielta, etta juuri tassa retkikunnassa sen tekeminen on ihan alyttoman kivaa.
Maanantai 25.6.2007
Seuraava aamu valkeni lievassa lihasjannityksessa. Viikon junassa makaamisen jalkeen 30 kilometrin patikointi kylmiltaan sai takareidet kiristamaan mukavasti. Nautimme hostellissa kiireettoman aamiaisen ja lahdimme sitten tutustumaan Irkutskin kaupunkiin. Ensimmainen tutustumiskohde oli Fun Sport -niminen urheiluliike, josta halusimme hankkia samanlaiset hienot retkisahat kuin Svetlanallakin oli. Valitettavasti niita oli jaljella enaa yksi, ja paatimme, etta sen saa eniten tarvitseva.
Sitten kipitimme apostolinkyydilla kohti Irkutskin keskustaa. Kaupungissa on paljon vanhoja, viehattavia mutta surullisen ransistyneita puutaloja kauniine pitsikoristeineen. Suuntasimme ensin pankkiautomaatin kautta hankkimaan itsellemme matkamuistoiksi kartat Baikalin vanhasta rautatiesta. Sitten huomasimme olevamme yllattaen taas nalkakuoleman partaalla (toim. huom. tama ilmio on toistunut retkellamme noin 1,5 tunnin valein) ja turvauduimme LP:n suosittelemaan kahvilaan jokaisesta venalaiskaupungista loytyvan Karl Marxin kadun varrella. Kafe Snezhenka oli erittain positiivinen yllatys, tunsimme olevamme lahinna Pariisissa. Irkutskia ei siis turhaan kutsuta Siperian Pariisiksi - kaupunki oli muutenkin todella kaunis, siisti ja viehattava. Jopa kaltaistemme Pietari-fanien on todettava, etta Siperian isot kaupungit ovat meille nayttaytyneet viityisina, hyvinhoidettuina ja muutenkin sivistyksen ruumiillistumina. Viivi loihe lausuman, etta taalla kaikki tunnutaan Pietariin verrattuna tehtavan tehokkaasti loppuun asti, kun katselimme Irkutskin keskuspuiston parannustyota. Valitettavasti lausunnonantohetkella nakopiiriin ilmestyi tuo ah niin tuttu naky: kymmenisen kappaletta kaupungin puistotyontekijoita istuskeli tupakalla katselemassa yhden kollegansa ajelua taryjyralla. Mutta noin periaatteessa siis kuitenkin tehokkaasti valmiiksi asti...
Irkutskissa oli kuuma viilean aamun jalkeen. Harhailimme hieman paamaarattomasti ympariinsa kunnes suuntasimme toiseen LP:n suosittelemaan mestaan, viehattavaan wienilaiskahvilaan, jossa soimme mahtavat jatskiannokset. Anni sovitteli ostamaansa ihmehuivia, jonka saa solmittua paahan noin 150 eri tavalla. 149 tapaa olivat oikein somia, se viimeinen malli paassaan toverimme naytti erehdyttavasti siittiosolulta... Keskustelimme kahvilassa siita, miten kaikki on retkellamme mennyt tahan asti suorastaan ihmeellisen sujuvasti ja jouhevasti ja mitaan vastoinkaymisia ei ole ollut.
Ei olisi pitanyt keskustella. Lahdimme hyvissa ajoin, 3,5 tuntia ennen sovittua asemallelahtoaikaa valumaan takaisin hostellille kohti paivaunia, suihkua, rauhallista rinkkojen pakkaamista, iltapalaa ja blogin paivitysta. Lopputulos: valitsimme maailman hitaimman kulkuvalineen, irkutskilaisen trollikka (eli johdinauto eli trolleybus) numero ykkosen, joka ensin lahti vaaraan suuntaan ja juuttui sitten puoleksitoista tunniksi ruuhkaan. Marsut (eli marshrutnoe taksit eli reittitaksit), bussit, henkiloautot ja erityisesti jalankulkijat ohittivat kulkupelimme tuhanteen kertaan. Irkutskissa on puolen miljoonan asukkaan kaupungiksi paljon autoja, joista muuten suurin osa on Japanista tulleita japanilaiseen kayttoon valmistettuja menopeleja, eli niissa on ratti oikealla puolella, mika oikeanpuoleisessa liikenteessa nayttaa aika eksoottiselta. Kaupunki sijaitsee kahden puolen jokea, mutta joen yli paasee vain yhta siltaa tai toista patotieta pitkin. Nama faktat ruuhkaannuttavat kaupungin aamuin illoin tehokkaasti, ja lisaksi patotiella sattunut kolari jumitti liikennetta viela lisaa. Mietimme jo kuumeisesti plan B:ta helteessa metri kerrallaan eteenpain madellessamme, mutta paatimme sitten pysya kohtalon eteemme paiskaaman trollikka-raasun kyydissa katkeraan loppuun asti.
Jo tutuksi tullut KoVaHi oli aikalailla vallalla kun viimein, 45 min ennen asemalle lahtoa, paasimme takaisin hostellille. Pikasuihku ja pikapakkaus, pikainen evasostosretki ja menoksi. Svetlana ja Anton heittivat ystavallisesti meidat takaisin asemalle, missa Irkutsk-Ulan Bator -juna jo odotteli lahtovalmiina. Sanoimme jaahyvaiset Svetlanalle ja suosittelemme Baikal Adventures -firmaa varauksetta kaikille vastaavanlaista reissua suunnitteleville. Firma tekee tilausretkia mihin tahansa Baikalin alueella, myos maastopyorailemaan, kalliokiipeilemaan yms paasee. Erinomaisen mukavia ihmisia ja erinomaisen ammattitaitoisia siina, mita tekevat.
Juna oli ensimmainen, jossa oli lisaksemme paljon muitakin lansituristeja, itse asiassa enemmisto. Juna sinansa oli ihan samanlainen kuin aikaisemmatkin, tosin kuumavesikeitin ei toiminut ja henkilokunnan kanssa kommunikointi oli haasteellista rajallisen mongolian kielen taitomme vuoksi. Junasta loytyi myos 30 vuotta Sveitsissa asunut mukava suomalainen rouva miehineen, rouvan kanssa jutustelimme matkan edetessa moneen otteeseeen.
Asetuimme jo rutinoituneesti taloksi junaan ja saimme kinkkisia aikatauluja tiirailtuamme selville sen, etta saapuisimmekin Ulan Batoriin jo aamuseitsemalta iltakahdeksan sijaan. Sen parempi meille. Lahdimme jo tutuksi tullutta rataa pitkin kohti Baikalia, jonka ilmestymista Anni tiiraili ikkunasta niin pontevasti, etta verhotangotkaan eivat pysyneet paikoillaan vaan nainen lakosi koko verhohokotyksen seka hienon uuden karttansa kanssa pitkin hyttimme lattiaa. Hysteerinen naky.
Pimea laski lankesi juuri kun tulimme Baikal-jarvelle, mutta toisaalta nakyma oli kylla hieno kun rannalla sijaitsevien Sljudjankan ja Baikalskin valot heijastuivat tummaan veteen. Kiersimme Baikalin lansipaan ja pysahdyimme Sljudjankassa, jossa omul-kalan kaupittelijat saivat myyntiartikkeliaan ujutetuksi myos meidan vaunuumme. Vanha tuttu fisunhaju vaunussa jalleen.
Ehdotamme taten, etta kaikki kalanmyynti Trans-Siperian radan varressa kielletaan kansainvalisiin ihmisoikeussopimuksiin vedoten.
Sitten kipitimme apostolinkyydilla kohti Irkutskin keskustaa. Kaupungissa on paljon vanhoja, viehattavia mutta surullisen ransistyneita puutaloja kauniine pitsikoristeineen. Suuntasimme ensin pankkiautomaatin kautta hankkimaan itsellemme matkamuistoiksi kartat Baikalin vanhasta rautatiesta. Sitten huomasimme olevamme yllattaen taas nalkakuoleman partaalla (toim. huom. tama ilmio on toistunut retkellamme noin 1,5 tunnin valein) ja turvauduimme LP:n suosittelemaan kahvilaan jokaisesta venalaiskaupungista loytyvan Karl Marxin kadun varrella. Kafe Snezhenka oli erittain positiivinen yllatys, tunsimme olevamme lahinna Pariisissa. Irkutskia ei siis turhaan kutsuta Siperian Pariisiksi - kaupunki oli muutenkin todella kaunis, siisti ja viehattava. Jopa kaltaistemme Pietari-fanien on todettava, etta Siperian isot kaupungit ovat meille nayttaytyneet viityisina, hyvinhoidettuina ja muutenkin sivistyksen ruumiillistumina. Viivi loihe lausuman, etta taalla kaikki tunnutaan Pietariin verrattuna tehtavan tehokkaasti loppuun asti, kun katselimme Irkutskin keskuspuiston parannustyota. Valitettavasti lausunnonantohetkella nakopiiriin ilmestyi tuo ah niin tuttu naky: kymmenisen kappaletta kaupungin puistotyontekijoita istuskeli tupakalla katselemassa yhden kollegansa ajelua taryjyralla. Mutta noin periaatteessa siis kuitenkin tehokkaasti valmiiksi asti...
Irkutskissa oli kuuma viilean aamun jalkeen. Harhailimme hieman paamaarattomasti ympariinsa kunnes suuntasimme toiseen LP:n suosittelemaan mestaan, viehattavaan wienilaiskahvilaan, jossa soimme mahtavat jatskiannokset. Anni sovitteli ostamaansa ihmehuivia, jonka saa solmittua paahan noin 150 eri tavalla. 149 tapaa olivat oikein somia, se viimeinen malli paassaan toverimme naytti erehdyttavasti siittiosolulta... Keskustelimme kahvilassa siita, miten kaikki on retkellamme mennyt tahan asti suorastaan ihmeellisen sujuvasti ja jouhevasti ja mitaan vastoinkaymisia ei ole ollut.
Ei olisi pitanyt keskustella. Lahdimme hyvissa ajoin, 3,5 tuntia ennen sovittua asemallelahtoaikaa valumaan takaisin hostellille kohti paivaunia, suihkua, rauhallista rinkkojen pakkaamista, iltapalaa ja blogin paivitysta. Lopputulos: valitsimme maailman hitaimman kulkuvalineen, irkutskilaisen trollikka (eli johdinauto eli trolleybus) numero ykkosen, joka ensin lahti vaaraan suuntaan ja juuttui sitten puoleksitoista tunniksi ruuhkaan. Marsut (eli marshrutnoe taksit eli reittitaksit), bussit, henkiloautot ja erityisesti jalankulkijat ohittivat kulkupelimme tuhanteen kertaan. Irkutskissa on puolen miljoonan asukkaan kaupungiksi paljon autoja, joista muuten suurin osa on Japanista tulleita japanilaiseen kayttoon valmistettuja menopeleja, eli niissa on ratti oikealla puolella, mika oikeanpuoleisessa liikenteessa nayttaa aika eksoottiselta. Kaupunki sijaitsee kahden puolen jokea, mutta joen yli paasee vain yhta siltaa tai toista patotieta pitkin. Nama faktat ruuhkaannuttavat kaupungin aamuin illoin tehokkaasti, ja lisaksi patotiella sattunut kolari jumitti liikennetta viela lisaa. Mietimme jo kuumeisesti plan B:ta helteessa metri kerrallaan eteenpain madellessamme, mutta paatimme sitten pysya kohtalon eteemme paiskaaman trollikka-raasun kyydissa katkeraan loppuun asti.
Jo tutuksi tullut KoVaHi oli aikalailla vallalla kun viimein, 45 min ennen asemalle lahtoa, paasimme takaisin hostellille. Pikasuihku ja pikapakkaus, pikainen evasostosretki ja menoksi. Svetlana ja Anton heittivat ystavallisesti meidat takaisin asemalle, missa Irkutsk-Ulan Bator -juna jo odotteli lahtovalmiina. Sanoimme jaahyvaiset Svetlanalle ja suosittelemme Baikal Adventures -firmaa varauksetta kaikille vastaavanlaista reissua suunnitteleville. Firma tekee tilausretkia mihin tahansa Baikalin alueella, myos maastopyorailemaan, kalliokiipeilemaan yms paasee. Erinomaisen mukavia ihmisia ja erinomaisen ammattitaitoisia siina, mita tekevat.
Juna oli ensimmainen, jossa oli lisaksemme paljon muitakin lansituristeja, itse asiassa enemmisto. Juna sinansa oli ihan samanlainen kuin aikaisemmatkin, tosin kuumavesikeitin ei toiminut ja henkilokunnan kanssa kommunikointi oli haasteellista rajallisen mongolian kielen taitomme vuoksi. Junasta loytyi myos 30 vuotta Sveitsissa asunut mukava suomalainen rouva miehineen, rouvan kanssa jutustelimme matkan edetessa moneen otteeseeen.
Asetuimme jo rutinoituneesti taloksi junaan ja saimme kinkkisia aikatauluja tiirailtuamme selville sen, etta saapuisimmekin Ulan Batoriin jo aamuseitsemalta iltakahdeksan sijaan. Sen parempi meille. Lahdimme jo tutuksi tullutta rataa pitkin kohti Baikalia, jonka ilmestymista Anni tiiraili ikkunasta niin pontevasti, etta verhotangotkaan eivat pysyneet paikoillaan vaan nainen lakosi koko verhohokotyksen seka hienon uuden karttansa kanssa pitkin hyttimme lattiaa. Hysteerinen naky.
Pimea laski lankesi juuri kun tulimme Baikal-jarvelle, mutta toisaalta nakyma oli kylla hieno kun rannalla sijaitsevien Sljudjankan ja Baikalskin valot heijastuivat tummaan veteen. Kiersimme Baikalin lansipaan ja pysahdyimme Sljudjankassa, jossa omul-kalan kaupittelijat saivat myyntiartikkeliaan ujutetuksi myos meidan vaunuumme. Vanha tuttu fisunhaju vaunussa jalleen.
Ehdotamme taten, etta kaikki kalanmyynti Trans-Siperian radan varressa kielletaan kansainvalisiin ihmisoikeussopimuksiin vedoten.
Sunnuntai, 24.6.2007
Seuraava aamu valkeni ainakin kahden hengen teltassa siten, etta naapurista kuului kauheaa kiljuntaa. Araknofobia-Anni oli loytanyt majoitustiloistaan paukan eli suomalaisittan hamahakin. Huudosta paatellen hamis oli vahintaan kokoa medved, Viivi tosin totesi myohemmin etta halkaisija jalkoineen oli muutaman millin luokkaa. Anni pakeni teltasta ja jatti Viivin ja Millan hamahakin armoille, mita nama kovaaanisesti protestoivat.
Meteli olisi herattanyt kuolleetkin, joten vetaydyimme nuotiolle aamukahville. Svetlanalla oli kaunis ajatus keittaa meille aamupuurot, mutta Viivin suureksi iloksi puuropussin kylki osui kattilaan, pussiin paloi reika ja kallisarvoiset puurohiutaleet valuivat nuotioon. Tyytyvainen nauru raikasi Baikalin rannoilla.
Aamiaishampurilaisten jalkeen totesimme Baikalin edelleen liian hyiseksi uimapuuhiin ja kipusimme sen sijaan laheiselle vuorenrinteelle ihastelemaan maisemia ja rinteen kukkaloistoa. Hepokatteja oli polulla poikittain satoja kappaleita. Rinteen alas kipuaminen yhdistettyna yhteensa noin 30 kilometrin reippailuun kahden paivan aikana aiheutti myohemmin eraan nilkan ja eraan toisen polven turpoamista palloksi, mutta vanhuuspa ei tule yksin joten karsimme urheasti matkan pikkuvaivat.
Kun olimme purkaneet leirin ja lahdossa juuri vanhaa, Baikalin kiertavaa museorautatieta pitkin kulkemaan eteenpain, paikalle hoyrysi ihka oikea vanhan ajan juna. Tama turistijuna kulkee vanhaa rataa pitkin kerran viikossa tarjoten ainakin upeita maisemia matkustajilleen, koska rata kulkee aivan rantatormaa pitkin. Meille, ja erityisesti Annille, juna tarjosi hippulat vinkumaan -elamyksia, kun kipitimme matkan varrelle osuineiden tunneleiden (niita oli MONTA) lapi puolijuoksua. Ajatus hoyryjunan kanssa samaan tunneliin joutumisesta ei nimittain houkutellut erityisesti ketaan. Onneksemme juna ohitti meidat ja ylitti raiteille huolellisesti asettelemamme ruplan kolikot prassaten ne lituskoiksi vasta kun olimme pysahtyneet uimatauolle.
Eli Baikalissa on nyt uitu! Milla, tuo urhea suomalainen, jopa kaksikin kertaa. Vesi oli kieltamatta henkeasalpaavan kylmaa, mutta erityisesti uimisen tuskaisuutta lisasi rannan teravasarmainen kivikko, joka raateli vaelluksesta ja rautatiekiskoilla tepastelusta kipeytyneita kinttujamme. Kokemus oli kuitenkin varsin virkistava ja ennen muuta mieliinpainuva. Ihanat naiset paistattelivat jalkeenpain paivaa rannalla ja olivat hyvin tyytyvaisia itseensa.
Jatkoimme matkaa kiskoja pitkin, kunnes nalka alkoi kurnia suolistossa. Kuin tilauksesta eteemme osui upouusi taukopaikka, jossa oli jamerat penkit ja poyta seka roskis. (Toim. huom. Venajalla moiset rakennelmat ovat yltioharvinaisia.) Svetlana kokkasi meille jalleen maittavat macaroni and cheeset ja palanpainikkeeksi saatiin Baikalin vetta, joka kai ihan oikeastikin on melko juomakelpoista. Ainakin kirkasta se oli. Milla otti torkut sateenvarjon alla.
Jatkoimme taas matkaa erittain epakaytannollisesti aseteltuja ratapolkkyja pitkin tepastellen. Askelen piti olla joko megalyhyt tai Euroopan pisimmille reisiluillekin megapitka, jos aikoi pysya polkyilla. Romukaksikko Anni ja Viivi kulkivat karkijoukon kannoilla keraten ainakin allekirjoittaneelle edelleen hamaran peittoon janneesta syysta mukaansa kaiken irtonaisen, ruostuneen ja PAINAVAN rautaromun, mita raiteista irti lahti. Kaikki toki kantoivat tassa vaiheessa repuissaan edustavaa valikoimaa kauniita, valkoisia Baikalin rannan kivia.
Eramaan jalkeen Angasolkan kylaa lahestyttaessa vaenpaljous alkoi huimata paata. Angasolkassa, jonne ei mene autotieta, ainoastaan junarata, pysahdyimme kaupassa ostamassa juomista ja jatimme sitten jaahyvaiset Baikalille. Kuljimme metsapolkua pitkin museoradalta kohti nykyisin kaytossa olevaa Trans-Siperian rataa. Tama reitti oli niin kansoitettu, etta pitkospuut ja purojen ja jokien yli johtavat sillat olivat kutakuinkin kunnossa, mita ei voi sanoa edellispaivan ransistyneista vesistojen ylityspaikoista.
Retkemme viimeinen osuus oli varsin kattavan KoVaHi:n irrottava, jyrkka ja pitka nousu. Sen paalla oli aikaa hengahtaa puun alla ja muistella opittuja venajan sanoja, kuten babushka-oduvantshikkia ja erityisesti Annin suurta suosikkia, golomenko-kalaa, jonka koostumuksesta 60% on rasvaa, joka sulaa auringossa ja on Baikalissa elavien norppien lempiruokaa.
Noin ziljoonan muun paikallisen Baikal-retkeilijan kanssa sullouduimme illansuussa Irkutskiin menevaan paikallisjunaan Tjomnaja Pad -nimisella asemalla. Anni teki tuttavuutta junassa kymmenen ruplan hintaan kummallisen nakoisia lehtinippuja kaupustelevan mummon kanssa. Svetlanan mukaan Annin ostos oli tsheremsha-niminen kasvi, ja se maistui aivan valkosipulilta. Anni leikki lehmaa ja puputti lehtia urakalla, muutkin toki maistelimme.
Kahden paivan ulkoilu alkoi painaa ja yksi sun toinen nuokahteli junan madellessa takaisin kohti Irkutskia. Rauhallinen torkkutuokiomme keskeytyi, kun vaunussamme syntyi kunnon nyrkkitappelu paikallisen Keravan kollit -tyyppisen poikaporukan kesken. Tilanne rauhoittui Irkutskiin mennessa sen verran, etta paasimme tappelunnujakan keskelta ehjina laiturille. Svetlanan boyfriend, Baikal Adventures -firman manageri Anton oli meita asemalla vastassa ja savunhajuinen, nokinen, likainen ja hikinen mutta silti ah niin onnellinen retkueemme paasi takaisin hostellille suihkuun ja levittelemaan kamoja tuulettumaan.
Olimme liian uuvahtaneita siirtymaan Irkutskin yohon, joten jarjestimme hostellin kyokissa juhlaillallisen johon kuului pelmeneja, pietarinlimppua, suolakurkkuja, smetanaa, kurkku-tomaattisalaattia ja Annin ostamaa heinaa. Hyvaa oli. Junaan verrattuna maltillisesti hytkyva ja retkipatjaan verrattuna suloisen pehmoinen heteka takasi hyvat unet aamuun asti. Viivi tosin karsi hieman eraan nimelta mainitsemattoman takamuksen viistaessa paata hetekan ylapedilta kasin...
Meteli olisi herattanyt kuolleetkin, joten vetaydyimme nuotiolle aamukahville. Svetlanalla oli kaunis ajatus keittaa meille aamupuurot, mutta Viivin suureksi iloksi puuropussin kylki osui kattilaan, pussiin paloi reika ja kallisarvoiset puurohiutaleet valuivat nuotioon. Tyytyvainen nauru raikasi Baikalin rannoilla.
Aamiaishampurilaisten jalkeen totesimme Baikalin edelleen liian hyiseksi uimapuuhiin ja kipusimme sen sijaan laheiselle vuorenrinteelle ihastelemaan maisemia ja rinteen kukkaloistoa. Hepokatteja oli polulla poikittain satoja kappaleita. Rinteen alas kipuaminen yhdistettyna yhteensa noin 30 kilometrin reippailuun kahden paivan aikana aiheutti myohemmin eraan nilkan ja eraan toisen polven turpoamista palloksi, mutta vanhuuspa ei tule yksin joten karsimme urheasti matkan pikkuvaivat.
Kun olimme purkaneet leirin ja lahdossa juuri vanhaa, Baikalin kiertavaa museorautatieta pitkin kulkemaan eteenpain, paikalle hoyrysi ihka oikea vanhan ajan juna. Tama turistijuna kulkee vanhaa rataa pitkin kerran viikossa tarjoten ainakin upeita maisemia matkustajilleen, koska rata kulkee aivan rantatormaa pitkin. Meille, ja erityisesti Annille, juna tarjosi hippulat vinkumaan -elamyksia, kun kipitimme matkan varrelle osuineiden tunneleiden (niita oli MONTA) lapi puolijuoksua. Ajatus hoyryjunan kanssa samaan tunneliin joutumisesta ei nimittain houkutellut erityisesti ketaan. Onneksemme juna ohitti meidat ja ylitti raiteille huolellisesti asettelemamme ruplan kolikot prassaten ne lituskoiksi vasta kun olimme pysahtyneet uimatauolle.
Eli Baikalissa on nyt uitu! Milla, tuo urhea suomalainen, jopa kaksikin kertaa. Vesi oli kieltamatta henkeasalpaavan kylmaa, mutta erityisesti uimisen tuskaisuutta lisasi rannan teravasarmainen kivikko, joka raateli vaelluksesta ja rautatiekiskoilla tepastelusta kipeytyneita kinttujamme. Kokemus oli kuitenkin varsin virkistava ja ennen muuta mieliinpainuva. Ihanat naiset paistattelivat jalkeenpain paivaa rannalla ja olivat hyvin tyytyvaisia itseensa.
Jatkoimme matkaa kiskoja pitkin, kunnes nalka alkoi kurnia suolistossa. Kuin tilauksesta eteemme osui upouusi taukopaikka, jossa oli jamerat penkit ja poyta seka roskis. (Toim. huom. Venajalla moiset rakennelmat ovat yltioharvinaisia.) Svetlana kokkasi meille jalleen maittavat macaroni and cheeset ja palanpainikkeeksi saatiin Baikalin vetta, joka kai ihan oikeastikin on melko juomakelpoista. Ainakin kirkasta se oli. Milla otti torkut sateenvarjon alla.
Jatkoimme taas matkaa erittain epakaytannollisesti aseteltuja ratapolkkyja pitkin tepastellen. Askelen piti olla joko megalyhyt tai Euroopan pisimmille reisiluillekin megapitka, jos aikoi pysya polkyilla. Romukaksikko Anni ja Viivi kulkivat karkijoukon kannoilla keraten ainakin allekirjoittaneelle edelleen hamaran peittoon janneesta syysta mukaansa kaiken irtonaisen, ruostuneen ja PAINAVAN rautaromun, mita raiteista irti lahti. Kaikki toki kantoivat tassa vaiheessa repuissaan edustavaa valikoimaa kauniita, valkoisia Baikalin rannan kivia.
Eramaan jalkeen Angasolkan kylaa lahestyttaessa vaenpaljous alkoi huimata paata. Angasolkassa, jonne ei mene autotieta, ainoastaan junarata, pysahdyimme kaupassa ostamassa juomista ja jatimme sitten jaahyvaiset Baikalille. Kuljimme metsapolkua pitkin museoradalta kohti nykyisin kaytossa olevaa Trans-Siperian rataa. Tama reitti oli niin kansoitettu, etta pitkospuut ja purojen ja jokien yli johtavat sillat olivat kutakuinkin kunnossa, mita ei voi sanoa edellispaivan ransistyneista vesistojen ylityspaikoista.
Retkemme viimeinen osuus oli varsin kattavan KoVaHi:n irrottava, jyrkka ja pitka nousu. Sen paalla oli aikaa hengahtaa puun alla ja muistella opittuja venajan sanoja, kuten babushka-oduvantshikkia ja erityisesti Annin suurta suosikkia, golomenko-kalaa, jonka koostumuksesta 60% on rasvaa, joka sulaa auringossa ja on Baikalissa elavien norppien lempiruokaa.
Noin ziljoonan muun paikallisen Baikal-retkeilijan kanssa sullouduimme illansuussa Irkutskiin menevaan paikallisjunaan Tjomnaja Pad -nimisella asemalla. Anni teki tuttavuutta junassa kymmenen ruplan hintaan kummallisen nakoisia lehtinippuja kaupustelevan mummon kanssa. Svetlanan mukaan Annin ostos oli tsheremsha-niminen kasvi, ja se maistui aivan valkosipulilta. Anni leikki lehmaa ja puputti lehtia urakalla, muutkin toki maistelimme.
Kahden paivan ulkoilu alkoi painaa ja yksi sun toinen nuokahteli junan madellessa takaisin kohti Irkutskia. Rauhallinen torkkutuokiomme keskeytyi, kun vaunussamme syntyi kunnon nyrkkitappelu paikallisen Keravan kollit -tyyppisen poikaporukan kesken. Tilanne rauhoittui Irkutskiin mennessa sen verran, etta paasimme tappelunnujakan keskelta ehjina laiturille. Svetlanan boyfriend, Baikal Adventures -firman manageri Anton oli meita asemalla vastassa ja savunhajuinen, nokinen, likainen ja hikinen mutta silti ah niin onnellinen retkueemme paasi takaisin hostellille suihkuun ja levittelemaan kamoja tuulettumaan.
Olimme liian uuvahtaneita siirtymaan Irkutskin yohon, joten jarjestimme hostellin kyokissa juhlaillallisen johon kuului pelmeneja, pietarinlimppua, suolakurkkuja, smetanaa, kurkku-tomaattisalaattia ja Annin ostamaa heinaa. Hyvaa oli. Junaan verrattuna maltillisesti hytkyva ja retkipatjaan verrattuna suloisen pehmoinen heteka takasi hyvat unet aamuun asti. Viivi tosin karsi hieman eraan nimelta mainitsemattoman takamuksen viistaessa paata hetekan ylapedilta kasin...
Lauantai, 23.6.2007 jatkuu
Svetlana oli kavelyretkemme aikana keitellyt maistuvat tattaripuurot ja soimme hyvalla ruokahalulla koko paivan tarpomisen jalkeen. Kuivattelimme nuotiolla kastuneita kenkiamme ja sukkiamme niin innokkaasti, etta kahdetkin sukka-rukat karahtivat kayttokelvottomiksi. Lahistolle oli leiriytynyt useampikin telttakunta joten nuotiopaikallamme vieraili illan aikana useampikin venalaisretkeilija Ville Haapasalo -juttuja kertomassa. Eras heista, Lena-niminen, lahjoitti jostain kumman syysta minulle omasta kaulastaan ottamansa hopeaketjun, josta roikkuivat pienet sakset. Siita jai mukava muisto Baikalista. Viivi puolestaan oli erityisen ilahtunut siita, etta sandaaleissa koko paivan lionneet likasukat olivat nuotiolla kuivuessaan kummasti puhdistuneet ja pehmentyneet. Allekirjoittanutta ei liiemmalti ilahduttanut se, etta repusta kaivetut, kuivat ja lampimat sukat olivat puolestaan vaihtuneet nokisiksi, likaisiksi koppuroiksi...
Istuimme nuotion aaressa illan hamartymiseen asti venajaa opiskelemassa. Sergei esitteli meille ilmeisesti turvanaan pitamansa aseen ja olisi valttamatta halunnut lahtea nayttamaan meille maisemia. Uupuneet suomalaisturisti-parat liikahtivat notskin aaresta kuitenkin enaa tervehtimaan Baikal-jarvea, joka oli varsin hyinen ja hohkasi kylmaa. Jaat olivat sentaan jo lahteneet. Hieman arvelutti pyha lupauksemme siita, etta Baikalissa viela talla reissulla uidaan... Paatimme suosiolla jattaa uintireissun seuraavaan paivaan.
Auringon laskiessa kommimme telttoihimme, kolme mini-ihmista omaansa ja jattilainen oppaineen toiseen. Yolla oli varsin vilpoisaa ja satoi kaatamalla vetta. Ne, joilla oli lainassa aitin untuvamakuupussi, hikoilivat. Muille taisi tulla hieman holodna.
Ja viela loppuun lisays, etta paivamatkamme tanaan oli seitsemisentoista kilometria.
Istuimme nuotion aaressa illan hamartymiseen asti venajaa opiskelemassa. Sergei esitteli meille ilmeisesti turvanaan pitamansa aseen ja olisi valttamatta halunnut lahtea nayttamaan meille maisemia. Uupuneet suomalaisturisti-parat liikahtivat notskin aaresta kuitenkin enaa tervehtimaan Baikal-jarvea, joka oli varsin hyinen ja hohkasi kylmaa. Jaat olivat sentaan jo lahteneet. Hieman arvelutti pyha lupauksemme siita, etta Baikalissa viela talla reissulla uidaan... Paatimme suosiolla jattaa uintireissun seuraavaan paivaan.
Auringon laskiessa kommimme telttoihimme, kolme mini-ihmista omaansa ja jattilainen oppaineen toiseen. Yolla oli varsin vilpoisaa ja satoi kaatamalla vetta. Ne, joilla oli lainassa aitin untuvamakuupussi, hikoilivat. Muille taisi tulla hieman holodna.
Ja viela loppuun lisays, etta paivamatkamme tanaan oli seitsemisentoista kilometria.
keskiviikko 27. kesäkuuta 2007
Lauantai 23.6.2007
Kirjurilla oli parin paivan ajan parempaa tekemista, joten luvassa postuumia raportointia baikalin rannoilta.
Juhannuksena edistimme junassa suomalais-omskilaista ystavyytta. yottoman yon younet jaivat lyhyiksi kun juna jo saapui irkutskin asemalle. Yksi nimeltamainitsematon seurueemme jasen oli "syonyt liikaa majoneesia" ja voi siksi pontevasti pahoin. Matkaoppaamme Svetlana oli meita asemalla vastassa ja kyyditsi meidat hostelliimme, joka naytti kaikin puolin mukavalta ja herttaiselta paivakodilta. Myos edellamainitun seurueemme jasenen testaama sanky oli kuulemma puotapilven pehmoinen.
Muut seurueemme pahaa-aavistamattomat jasenet harrastivat seuraavien kahden tunnin ajan kaupassa kayntia, suihkuttelua, aamisaistelua ja tavaroiden siirtelya rinkasta toiseen. Edella mainittu nimelta mainitsematon seurueemmejasen virkosi lopulta kavelykuntoon, kavimme viela ostamassa hanelle tappomyrkyt lahiapteekista ja sitten suuntasimme kohti Baikalia.
Eika aikaakaan kun voi kauhistus. Edella mainittu nimelta mainitsematon seurueemme jasen makasi reporankana pikkubussin takapenkilla yrjopussilla varustettuna kun TOINEN nimelta mainitsematon seurueemme jasen totesi suorasukaiseen tapaansa: "Anna tanne se pussi." Ja sitten mentiin.
Kaksi viela jaljella olevaa seurueemme jasenta pyoritteli kauhistuneena silmiaan odottaen, koska oma vuoro tulee. Ensinmainittu nimeltamainitsematon seurueemme jasen hihitti takapenkillaan vahingoniloisesti.
Vanhan venalaisen, S ljohkim parom! - elokuvan mukaan: Nado menshe pit!
Pienista vastoinkaymisista huolimatta paasimme kuitenkin kaikki hengissa luontoretkemme starttipaikalle. Lahdimme kulkemaan kohti Baikalin rantaa armeijan vanhaa metsaautotieta pitkin. Tiella oli muitakin kulkijoita mutta ei haitaksi asti. Naimme maaorava seka hirmuisen medvedin (karhu) kaivaman puunjuurakon. olimme kauhuissamme.
Metsassa oli aika markaa ja kotimaahan verrattuna alyttomasti kauniita kirkasvarisia kukkia: keltaisia, keisarinkruunun nakoisia liljoja, iiriksia, metsaruusuja, kulleroa muistuttavia, mutta kirkkaan orannseja kukkia, joiden nimea venajaksi en muista... kaunista. Hyva aika tulla Siperiaan siis.
Parin tunnin kipittamisen jalkeen loikimme pienen puron yli ja pysahdyimme syomaan. Svetlana kokkasi salaattia ja soppaa nuotiolla, me keskityimme syomiseen. Kaikilla pysyivat evaat sisalla talla kertaa, mika meita suuresti ilahdutti.
Jatkoimme matkaa kauniin koivikon halki. Jossain vaiheessa alkoi sataa ja vaihdoimme sadekamppeet paalle, mutta se ei varsinaisesti menoa haitannut. Kuljimme ensin pienen puron vartta, joka muuttui sitten isoksi puroksi, sen jalkeen pieneksi joeksi ja sitten isoksi joeksi ennen laskemistaan Baikal-jarveen. Jarvi tuli nakyviin illansuussa, vanhan akveduktin nakoisen rautatiesillan takaa kuultaen. Viimeinen kiipeaminen sillalle, ja Baikal levittaytyi edessamme ilta-auringossa vuorten ymparoimana. Fiilis silla hetkella oli aika hieno.
Sillan lahelle, tasaiselle pientareelle oli leiriytynyt myohemmin Sergeiksi esittaytynyt mies, joka naki lievasti vasahtaneen ja ainakin lenkkariosastolla sateen kasteleman olemuksemme ja pyysi meidat teelle notskinsa aareen. Villien mustaherukan lehtien maustama tee oli tosi hyvaa. Paatimme sitten leiriytya Sergein "tontille", kun han siihen kysyttyamme suostui. Jatimme Svetlanan taas kokkaamaan ja kavimme pienella verryttelylenkilla leiripaikkamme vieressa kulkevaa vanhaa Baikalin kiertavaa rautatieta pitkin. Tunnelin lapi kuljettuamme avautui nakyma aavalle ulapalle.
Jatkuu ensi numerossa, hostellin nettihuone sulkeutuu talta illalta...
Juhannuksena edistimme junassa suomalais-omskilaista ystavyytta. yottoman yon younet jaivat lyhyiksi kun juna jo saapui irkutskin asemalle. Yksi nimeltamainitsematon seurueemme jasen oli "syonyt liikaa majoneesia" ja voi siksi pontevasti pahoin. Matkaoppaamme Svetlana oli meita asemalla vastassa ja kyyditsi meidat hostelliimme, joka naytti kaikin puolin mukavalta ja herttaiselta paivakodilta. Myos edellamainitun seurueemme jasenen testaama sanky oli kuulemma puotapilven pehmoinen.
Muut seurueemme pahaa-aavistamattomat jasenet harrastivat seuraavien kahden tunnin ajan kaupassa kayntia, suihkuttelua, aamisaistelua ja tavaroiden siirtelya rinkasta toiseen. Edella mainittu nimelta mainitsematon seurueemmejasen virkosi lopulta kavelykuntoon, kavimme viela ostamassa hanelle tappomyrkyt lahiapteekista ja sitten suuntasimme kohti Baikalia.
Eika aikaakaan kun voi kauhistus. Edella mainittu nimelta mainitsematon seurueemme jasen makasi reporankana pikkubussin takapenkilla yrjopussilla varustettuna kun TOINEN nimelta mainitsematon seurueemme jasen totesi suorasukaiseen tapaansa: "Anna tanne se pussi." Ja sitten mentiin.
Kaksi viela jaljella olevaa seurueemme jasenta pyoritteli kauhistuneena silmiaan odottaen, koska oma vuoro tulee. Ensinmainittu nimeltamainitsematon seurueemme jasen hihitti takapenkillaan vahingoniloisesti.
Vanhan venalaisen, S ljohkim parom! - elokuvan mukaan: Nado menshe pit!
Pienista vastoinkaymisista huolimatta paasimme kuitenkin kaikki hengissa luontoretkemme starttipaikalle. Lahdimme kulkemaan kohti Baikalin rantaa armeijan vanhaa metsaautotieta pitkin. Tiella oli muitakin kulkijoita mutta ei haitaksi asti. Naimme maaorava seka hirmuisen medvedin (karhu) kaivaman puunjuurakon. olimme kauhuissamme.
Metsassa oli aika markaa ja kotimaahan verrattuna alyttomasti kauniita kirkasvarisia kukkia: keltaisia, keisarinkruunun nakoisia liljoja, iiriksia, metsaruusuja, kulleroa muistuttavia, mutta kirkkaan orannseja kukkia, joiden nimea venajaksi en muista... kaunista. Hyva aika tulla Siperiaan siis.
Parin tunnin kipittamisen jalkeen loikimme pienen puron yli ja pysahdyimme syomaan. Svetlana kokkasi salaattia ja soppaa nuotiolla, me keskityimme syomiseen. Kaikilla pysyivat evaat sisalla talla kertaa, mika meita suuresti ilahdutti.
Jatkoimme matkaa kauniin koivikon halki. Jossain vaiheessa alkoi sataa ja vaihdoimme sadekamppeet paalle, mutta se ei varsinaisesti menoa haitannut. Kuljimme ensin pienen puron vartta, joka muuttui sitten isoksi puroksi, sen jalkeen pieneksi joeksi ja sitten isoksi joeksi ennen laskemistaan Baikal-jarveen. Jarvi tuli nakyviin illansuussa, vanhan akveduktin nakoisen rautatiesillan takaa kuultaen. Viimeinen kiipeaminen sillalle, ja Baikal levittaytyi edessamme ilta-auringossa vuorten ymparoimana. Fiilis silla hetkella oli aika hieno.
Sillan lahelle, tasaiselle pientareelle oli leiriytynyt myohemmin Sergeiksi esittaytynyt mies, joka naki lievasti vasahtaneen ja ainakin lenkkariosastolla sateen kasteleman olemuksemme ja pyysi meidat teelle notskinsa aareen. Villien mustaherukan lehtien maustama tee oli tosi hyvaa. Paatimme sitten leiriytya Sergein "tontille", kun han siihen kysyttyamme suostui. Jatimme Svetlanan taas kokkaamaan ja kavimme pienella verryttelylenkilla leiripaikkamme vieressa kulkevaa vanhaa Baikalin kiertavaa rautatieta pitkin. Tunnelin lapi kuljettuamme avautui nakyma aavalle ulapalle.
Jatkuu ensi numerossa, hostellin nettihuone sulkeutuu talta illalta...
Junassa juuri Tayshetista lahdon jalkeen 22.6. klo 15.40
"Miusta on ihanaa syya munakasta, mie en kesta enaa noita jyvatuotteita", sanoi Viivi asken. Olemme juhannusta viettamassa ravintolavaunussa - paitsi Milla, joka kaikkien yllatykseksi nukkuuu...
Soimme munakkaat ja salaatit, nyt ollaan juotu skumppaa ja suunniteltu elamia. Ikkunan takana sateinen Siperia. LP:n mukaan maiseman pitaisi muuttua "a real sense of wildernessiksi", odotamme innostuneena. Ehka nama puskat vihdoin loppuvat?
Ravintolavaunun persialaismatto -tyyppisilla rintakarvoilla varustettu tarjoilija oli to-del-la vakuuttunut Annin loistavasta venajan kielen taidosta. "Moszhna eszho ftaruju butilku shampansogo is holodilnigo?"
Lisays poytakirjaan muutaman shamanskogo lasin jalkeen: "Missa ne LP:n peraankuulutttamat hienot maisemat oikein ovat?" Kainuuta tai Pohjois-Karjalaa edelleen.
Paskan moivat, sanoisi Anni TAHANKIN.
Soimme munakkaat ja salaatit, nyt ollaan juotu skumppaa ja suunniteltu elamia. Ikkunan takana sateinen Siperia. LP:n mukaan maiseman pitaisi muuttua "a real sense of wildernessiksi", odotamme innostuneena. Ehka nama puskat vihdoin loppuvat?
Ravintolavaunun persialaismatto -tyyppisilla rintakarvoilla varustettu tarjoilija oli to-del-la vakuuttunut Annin loistavasta venajan kielen taidosta. "Moszhna eszho ftaruju butilku shampansogo is holodilnigo?"
Lisays poytakirjaan muutaman shamanskogo lasin jalkeen: "Missa ne LP:n peraankuulutttamat hienot maisemat oikein ovat?" Kainuuta tai Pohjois-Karjalaa edelleen.
Paskan moivat, sanoisi Anni TAHANKIN.
Junassa jossakin pusikossa 22.6. klo 10.10
Matkustuksemme muuttui kerta heitolla mallia ljuksiksi: ilmastointi meni juuri paalle. Viivi tosin totesi 10 min ilmastointiekstaasin alkamisen jalkeen, etta on jo PeHia ikava. Keksimme ratkaisuksi viivinlehtikaaryleen: kaaritaan Viivi junan kamalalta haisevaan penkinpaallykseen, laitetaan sekaan "the smelly one", eli junan loyhkaava tyyny ja mausteeksi muutama kapakala. A vot. Kunnon PeHi aromit taas kehissa.
Junassa hetki ennen Krasnojarskia juhannusaattona 22.6. klo 8.15
Olipa yo. Milla karsi kuumuudesta ja hapettomuudesta niin, etta oli paattanyt yolla kokeilla ns. hard sleeper -osastoa ja nukkua hytin lattialla huovan paalla oven alaosan ilmanottoaukoista happimolekyyleja keuhkoihinsa siemaillen. Toogaan kaariytyneena.
Ei se kuulemma niin kauheaa ollut, milta kuulosti.
Pelkan hiilidioksidin hengittaminen nayttaytyi myos varsin vilkkaana unennakona seurueemme jasenten keskuudessa.
Nyt tulemme Krasnojarskiin, minka piti alkuperaisen suunnitelman mukaan olla retkemme ensimmainen pysahtymispaikka. Juna numero 14 torpedoi kuitenkin taman suunnitelman. Krasnojarskin asema oli kylla hieno, siella oli digitaalinaytotkin.
Ilma on eilisesta viilennyt ja maastossa on enemman laaksoa ja kukkulaa. Mutta pusikkoa on edelleen liikaa meidan makuumme.
Herra tilastonikkarin mukaan matkastamme on talla hetkella jaljella 72,2% ja takana siis 27,8%. Kiitos tiedosta. Varsinkin Anni arvostaa naita prosentteja erityisen suuresti.
Odottelemme sanitarnaja zonan paattymista ja vessaan paasya. (toim. huom. Venalaiset junan vessat toimivat edelleen kuin junan vessat. Siksi kaupunkien, luonnonsuojelualueiden ym. vastaavien kohdalla vessat pannaan lukkoon eika niita saa kayttaa ennnen kuin vaara on ohi.) Sen jalkeen ryhdymme puuronkeittoon. Varsinkin Viivi arvostaa tata toimitusta erityisen suuresti.
Ulkona nakyy krasnojarskilainen asumislahio ja Mir Ban (saunamaailma) -nimisen liikkeen iso mainoskyltti. Juhannuksenviettosuunnitelmissa ravintolavaunuskumpat.
Muuten, aamupuuron aikaan Suomen armeijan LuHasta (toim. huom. lusikkahaarukka) sanottua: "Taa on niin iso, etta jos laittaa tallaisen maaran puuroa yhta aikaa suuhun, tulee pakokauhu." (Milla) "Tai ahtaan paikan kammo." (Anni)
Ei se kuulemma niin kauheaa ollut, milta kuulosti.
Pelkan hiilidioksidin hengittaminen nayttaytyi myos varsin vilkkaana unennakona seurueemme jasenten keskuudessa.
Nyt tulemme Krasnojarskiin, minka piti alkuperaisen suunnitelman mukaan olla retkemme ensimmainen pysahtymispaikka. Juna numero 14 torpedoi kuitenkin taman suunnitelman. Krasnojarskin asema oli kylla hieno, siella oli digitaalinaytotkin.
Ilma on eilisesta viilennyt ja maastossa on enemman laaksoa ja kukkulaa. Mutta pusikkoa on edelleen liikaa meidan makuumme.
Herra tilastonikkarin mukaan matkastamme on talla hetkella jaljella 72,2% ja takana siis 27,8%. Kiitos tiedosta. Varsinkin Anni arvostaa naita prosentteja erityisen suuresti.
Odottelemme sanitarnaja zonan paattymista ja vessaan paasya. (toim. huom. Venalaiset junan vessat toimivat edelleen kuin junan vessat. Siksi kaupunkien, luonnonsuojelualueiden ym. vastaavien kohdalla vessat pannaan lukkoon eika niita saa kayttaa ennnen kuin vaara on ohi.) Sen jalkeen ryhdymme puuronkeittoon. Varsinkin Viivi arvostaa tata toimitusta erityisen suuresti.
Ulkona nakyy krasnojarskilainen asumislahio ja Mir Ban (saunamaailma) -nimisen liikkeen iso mainoskyltti. Juhannuksenviettosuunnitelmissa ravintolavaunuskumpat.
Muuten, aamupuuron aikaan Suomen armeijan LuHasta (toim. huom. lusikkahaarukka) sanottua: "Taa on niin iso, etta jos laittaa tallaisen maaran puuroa yhta aikaa suuhun, tulee pakokauhu." (Milla) "Tai ahtaan paikan kammo." (Anni)
Junassa Novosibirskissa 21.6. klo 20.00
Onpa ollut vaiherikas junamatka. Nyt ollaan just Novosibirskissa, Siperian Kouvolassa, joka vaikuttaa ison ja kolhon oloiselta oljybuumikaupungilta. Kauheasti taalla rakennetaan kaikkea naissa suurkaupungeissa. Mutta LP:n ja yhden Kaitsun mukaan Novosibirsk on tylsa, todella tylsa paikka, joten ohitamme sen talla kertaa.
Ennen Novosibirskiin tuloa ylitettiin muuten Ob-joki, joka on yksi maailman pisimpia jokia. Hienolta naytti illan hamarissa.
Sitten sattumuksia junailun ajalta: Sain Nobelin rauhanpalkintoon verrattavissa olevan tunnustuksen kun kavin ratkaisemassa ulkomaalaisen aijan kadonnut laukku -selkkauksen vaunumme viimeisessa hytissa. Kaverimme, harvahampainen vaunupalvelija, tuli pyytamaan minua apuun kun kielitaitonsa rajat olivat tulleet vastaan kinkkisessa tilanteessa. Ulkkariukko oli ollut juopottelemassa venlaisten ja kazakkien hytissa, ja siina hotakassa oli sitten kadonnut passipussi. Varkaudesta syytettiin kasakkeja ja kasirysy oli lahella. Kavin kysymassa, missa laukku oli nahty viimeiksi, vastaus kuului etta hytin poydalla. Kysyin arvon herroilta, olivatko kenties tarkastaneet, ettei laukku ollut pudonnut lattialle, ja sieltahan se kovan onnen kapine sitten loytyi. Rauha palasi vaunuun ja kasakkiseta kavi tuomassa hyttiimme ison sakillisen konvehteja kiitokseksi.
Kasakin kanssa samassa hytissa matkustaa kanniaalio kavereineen. Han yrittaa hairikoida meita parhaan kykynsa mukaan, kaveri sen sijaan on varsin hyvinkasvatettu ja sympaattinen ja pyrkii saamaan keskustelua aikaan. Tadit eivat kuitenkaan toistaiseksi ole oikein lammenneet...
Kavimme ravintolavaunussa syomassa. Ammattilaislapsi Annille yritettiin syottaa ruoka-aineympyran mukainen illallinen ja pahanmakuinen mineraalivesikin saatiin pahemmitta retteloitta pois laskusta. Ravintolavaunu on taynna ulkomaalaisia, joita ei edellisessa junassa nakynyt ollenkaan, venalaisilla on omat evaat. Ja tosiaankin kaikissa muissa vaunuissa paitsi meidan on toimiva ilmastointi. Lisaksi kanniaalio kavereineen on saanut koko vaunun haisemaan seka vanhalta etta tuoreelta viinalta ja kapakalalta, ah kuinka nautinnollista.
Pidin ovenraossa notkuneelle venalaisnuorisolle asken sivistavan Suomi-aihesen esitelman. Nyt nukkumaan.
Ennen Novosibirskiin tuloa ylitettiin muuten Ob-joki, joka on yksi maailman pisimpia jokia. Hienolta naytti illan hamarissa.
Sitten sattumuksia junailun ajalta: Sain Nobelin rauhanpalkintoon verrattavissa olevan tunnustuksen kun kavin ratkaisemassa ulkomaalaisen aijan kadonnut laukku -selkkauksen vaunumme viimeisessa hytissa. Kaverimme, harvahampainen vaunupalvelija, tuli pyytamaan minua apuun kun kielitaitonsa rajat olivat tulleet vastaan kinkkisessa tilanteessa. Ulkkariukko oli ollut juopottelemassa venlaisten ja kazakkien hytissa, ja siina hotakassa oli sitten kadonnut passipussi. Varkaudesta syytettiin kasakkeja ja kasirysy oli lahella. Kavin kysymassa, missa laukku oli nahty viimeiksi, vastaus kuului etta hytin poydalla. Kysyin arvon herroilta, olivatko kenties tarkastaneet, ettei laukku ollut pudonnut lattialle, ja sieltahan se kovan onnen kapine sitten loytyi. Rauha palasi vaunuun ja kasakkiseta kavi tuomassa hyttiimme ison sakillisen konvehteja kiitokseksi.
Kasakin kanssa samassa hytissa matkustaa kanniaalio kavereineen. Han yrittaa hairikoida meita parhaan kykynsa mukaan, kaveri sen sijaan on varsin hyvinkasvatettu ja sympaattinen ja pyrkii saamaan keskustelua aikaan. Tadit eivat kuitenkaan toistaiseksi ole oikein lammenneet...
Kavimme ravintolavaunussa syomassa. Ammattilaislapsi Annille yritettiin syottaa ruoka-aineympyran mukainen illallinen ja pahanmakuinen mineraalivesikin saatiin pahemmitta retteloitta pois laskusta. Ravintolavaunu on taynna ulkomaalaisia, joita ei edellisessa junassa nakynyt ollenkaan, venalaisilla on omat evaat. Ja tosiaankin kaikissa muissa vaunuissa paitsi meidan on toimiva ilmastointi. Lisaksi kanniaalio kavereineen on saanut koko vaunun haisemaan seka vanhalta etta tuoreelta viinalta ja kapakalalta, ah kuinka nautinnollista.
Pidin ovenraossa notkuneelle venalaisnuorisolle asken sivistavan Suomi-aihesen esitelman. Nyt nukkumaan.
Junassa matkalla kohti Irkutskia Omskista pari tuntia itaan 21.6. klo 14.10
Junassa taas. Milla nukkuu, mika tuskin yllattaa enaa ketaan. Anni tekee ristikkoa. Viivi tekstaa taman blogin osoitetta Konstalle Suomeen.
Omsk oli kylla tosi kiva. Aamulla hotellilta lahdettaessa tuli vetta kuin aisaa, mutta yks kaks ilma vaihtui taydelliseksi kesapaivaksi. Sateen ropistessa venailimme hotellilla meille tilattua taksia. Se osoittautui pikuruiseksi, perakontittomaksi Samaraksi, jonka jo valmiiksi area kuski artyi entisestaan kun emme suostuneet edes yrittamaan ahtautumisennatysta Samaran kyytiin rinkkoinemme. Lopputulos: Sullouduimme Annin kanssa Samaraan, Viivi ja Milla jaivat odottelemaan toista, paikalle tilattua taksia. Me suhasimme kovaa vauhtia kohti steissia mutta tyttojen taksia ei nakynyt, joten nama neuvokkaina yksiloina nappasivat itselleen toisen kyydin lennosta, tosin melko suolaiseen 300 ruplan hintaan. Meidan Samara-kyytimme kustansi puolet tuosta summasta, Anni tosin totesi olevansa arean kuskimme kyytiin liian alhaisissa promilleissa. Kaahauksen lomassa saimme seurata mielenkiintoista sananvaihtoa taksikeskuksen naisen ja kuskien valilla autoradiosta. Keskus vaikutti olevan psykoosin partaalla ja raivosi kuskeille, jotka sattivat puolestaan keskusta varsin painokelvottomilla nimityksilla. Hysteerista.
Veimme rinkat Omskin ison ja hienon aseman kellarissa sijaitsevaan isoon ja hienoon tavaransailytykseen. Hinta 50 ruplaa ja 40 kopeekkaa. Seurasin ensin, miten sailytysta hoitava mummo kyykytti ystavallista ja kohteliasta herrahenkiloa, joka olisi halunnut ottaa sateenvarjon tms. jo sailytykseen jattamastaan laukusta. Tama oli mummon saantojen mukaan kiellettya, joten ei onnistunut. Sama mummo alkoi urputtaa Millalle siita, etta tama oli maksanut vain yhden laukun sailytyksesta vaikka oli jattamassa mummon huomaan pikkureppua rinkan lisaksi. Yritimme selittaa, etta pikkureppu mahtuisi kylla rinkan sisaan, mutta emme vain viitsineet sita sinne sulloa. Ei auttanut, mummo piti tiukasti kiinni saannoistaan. Lopulta tyonsimme repun rinkan sadehupun alle piiloon ja mummo oli tyytyvainen. Kostin mummolle pitamalla kaikille paikallaolijoille pitkan luennon aiheesta venalaisen yhteiskunnan kehityksen jarruna toimiva sokea usko idioottimaisiin, elamaa hankaloittaviin saantoihin. Jonossa kanssamme seisova mummeli liittyi kuoroon kertomalla tarinan siita, kuinka hanen piti henkilokohtaisesti elaketta hakiessaan toimittaa erikseen elakeviranomaisille todistus siita, etta oli hengissa. Anarkiaa asemalla, a la Laura ja omskilainen mummo.
Hurautimme LP:n suosituksesta trollikalla numero 4 keskustaan, jossa ihailimme hetken neuvostoarkkitehtuuria Omskin musiikkiteatterin muodossa. Tuli Lahden suurmaki mieleen. Kavimme myos, kuinkas muuten, katsastamassa paikallisten kenkakauppojen tarjonnan. Sielta siirryimme ostariin sadetta pitamaan, sillakin uhalla, etta Anni epaili meidan olevan "liian rumia tanne" retkivarusteissamme. Loysimme ostarin ylakerrasta ehka maailman kivoimman kahvilan, jossa ruokimme nalkakuoleman partaalla horjuvan Viivin. Muutkin saivat murua rinnan alle.
Uusin voimin hankimme itsellemme Omskilaiset Sela-paidat (toim. huom. Sela on venalainen vaatekauppaketju, jonka kuteet ovat lahempana skandinaavista makua kuin ryssykkakledjut keskimaarin) ja sitten kaveleskelimme viela hetken Omskin viihtyisassa ja vehreassa keskustassa. Sitten oli aika hinautua takaisin asemalle, ostaa vetta ja bissea evaaksi junaan, hakea rinkat tavaransailytysmummon hellasta huomasta ja valua laiturille numero kolme, jonne pian saapuikin legendaarinen, Moskovasta Vladivostokiin kulkeva Rossija-juna. Sen kyydissa matkaisimme Irkutskiin asti.
Juna oli hienompi kuin edellinen, mutta ilmastointi ei vaunussamme toiminut ja hytin ikkunaa ei saanut ilmastoinnin vuoksi auki. Yon kuumuudessa -tunnelmat odotettavissa, siis. Noin muuten junautuminen sujui meilta jo rutiinilla. Vaunupalvelijamme on harvahampainen veikko, jonka lahjoin mukavaksi suklaalla ja suomi-pinssilla. Maassa maan tavalla.
Ikkunasta nakyy edelleen valitettavasti vain popelikkoa ja aakeeta laakeeta. Ei edes paljoa asutusta. LP:n mukaan metsaisemmat Siperia-maisemat alkaisivat ennen Irkutskia, mutta jaa nahtavaksi.
Nyt Anni nukahti istualleen. Aamulla otettu suihku on enaa muisto vain, mutta junaan astumisen aikainen tappokuumuus on onneksi laantunut. Ilma on pilvinen, Lada vetaa isoa multakuormaa perakarryssa ikkunan takana.
Omsk oli kylla tosi kiva. Aamulla hotellilta lahdettaessa tuli vetta kuin aisaa, mutta yks kaks ilma vaihtui taydelliseksi kesapaivaksi. Sateen ropistessa venailimme hotellilla meille tilattua taksia. Se osoittautui pikuruiseksi, perakontittomaksi Samaraksi, jonka jo valmiiksi area kuski artyi entisestaan kun emme suostuneet edes yrittamaan ahtautumisennatysta Samaran kyytiin rinkkoinemme. Lopputulos: Sullouduimme Annin kanssa Samaraan, Viivi ja Milla jaivat odottelemaan toista, paikalle tilattua taksia. Me suhasimme kovaa vauhtia kohti steissia mutta tyttojen taksia ei nakynyt, joten nama neuvokkaina yksiloina nappasivat itselleen toisen kyydin lennosta, tosin melko suolaiseen 300 ruplan hintaan. Meidan Samara-kyytimme kustansi puolet tuosta summasta, Anni tosin totesi olevansa arean kuskimme kyytiin liian alhaisissa promilleissa. Kaahauksen lomassa saimme seurata mielenkiintoista sananvaihtoa taksikeskuksen naisen ja kuskien valilla autoradiosta. Keskus vaikutti olevan psykoosin partaalla ja raivosi kuskeille, jotka sattivat puolestaan keskusta varsin painokelvottomilla nimityksilla. Hysteerista.
Veimme rinkat Omskin ison ja hienon aseman kellarissa sijaitsevaan isoon ja hienoon tavaransailytykseen. Hinta 50 ruplaa ja 40 kopeekkaa. Seurasin ensin, miten sailytysta hoitava mummo kyykytti ystavallista ja kohteliasta herrahenkiloa, joka olisi halunnut ottaa sateenvarjon tms. jo sailytykseen jattamastaan laukusta. Tama oli mummon saantojen mukaan kiellettya, joten ei onnistunut. Sama mummo alkoi urputtaa Millalle siita, etta tama oli maksanut vain yhden laukun sailytyksesta vaikka oli jattamassa mummon huomaan pikkureppua rinkan lisaksi. Yritimme selittaa, etta pikkureppu mahtuisi kylla rinkan sisaan, mutta emme vain viitsineet sita sinne sulloa. Ei auttanut, mummo piti tiukasti kiinni saannoistaan. Lopulta tyonsimme repun rinkan sadehupun alle piiloon ja mummo oli tyytyvainen. Kostin mummolle pitamalla kaikille paikallaolijoille pitkan luennon aiheesta venalaisen yhteiskunnan kehityksen jarruna toimiva sokea usko idioottimaisiin, elamaa hankaloittaviin saantoihin. Jonossa kanssamme seisova mummeli liittyi kuoroon kertomalla tarinan siita, kuinka hanen piti henkilokohtaisesti elaketta hakiessaan toimittaa erikseen elakeviranomaisille todistus siita, etta oli hengissa. Anarkiaa asemalla, a la Laura ja omskilainen mummo.
Hurautimme LP:n suosituksesta trollikalla numero 4 keskustaan, jossa ihailimme hetken neuvostoarkkitehtuuria Omskin musiikkiteatterin muodossa. Tuli Lahden suurmaki mieleen. Kavimme myos, kuinkas muuten, katsastamassa paikallisten kenkakauppojen tarjonnan. Sielta siirryimme ostariin sadetta pitamaan, sillakin uhalla, etta Anni epaili meidan olevan "liian rumia tanne" retkivarusteissamme. Loysimme ostarin ylakerrasta ehka maailman kivoimman kahvilan, jossa ruokimme nalkakuoleman partaalla horjuvan Viivin. Muutkin saivat murua rinnan alle.
Uusin voimin hankimme itsellemme Omskilaiset Sela-paidat (toim. huom. Sela on venalainen vaatekauppaketju, jonka kuteet ovat lahempana skandinaavista makua kuin ryssykkakledjut keskimaarin) ja sitten kaveleskelimme viela hetken Omskin viihtyisassa ja vehreassa keskustassa. Sitten oli aika hinautua takaisin asemalle, ostaa vetta ja bissea evaaksi junaan, hakea rinkat tavaransailytysmummon hellasta huomasta ja valua laiturille numero kolme, jonne pian saapuikin legendaarinen, Moskovasta Vladivostokiin kulkeva Rossija-juna. Sen kyydissa matkaisimme Irkutskiin asti.
Juna oli hienompi kuin edellinen, mutta ilmastointi ei vaunussamme toiminut ja hytin ikkunaa ei saanut ilmastoinnin vuoksi auki. Yon kuumuudessa -tunnelmat odotettavissa, siis. Noin muuten junautuminen sujui meilta jo rutiinilla. Vaunupalvelijamme on harvahampainen veikko, jonka lahjoin mukavaksi suklaalla ja suomi-pinssilla. Maassa maan tavalla.
Ikkunasta nakyy edelleen valitettavasti vain popelikkoa ja aakeeta laakeeta. Ei edes paljoa asutusta. LP:n mukaan metsaisemmat Siperia-maisemat alkaisivat ennen Irkutskia, mutta jaa nahtavaksi.
Nyt Anni nukahti istualleen. Aamulla otettu suihku on enaa muisto vain, mutta junaan astumisen aikainen tappokuumuus on onneksi laantunut. Ilma on pilvinen, Lada vetaa isoa multakuormaa perakarryssa ikkunan takana.
Omskissa hoteli Molodjozhnajan aamiaishuoneessa 21.6. klo 5.55
"Mika on kollaasi?", kysyi Anni ristikontayttotarkoituksessa. Milla vastaa: "Jos tan blinin vaikka liimaa paperille ja maalaa vahan vesivareilla paalle, niin siina on kollaasi."
Taiteellisia aamupalafaktoja. Puolet aamiaisesta oli ovelasti piilotettu nurkan taakse joten pettymys oli valtaisa, kun olimme tankanneet leipapoydasta mahamme tayteen ja vasta sen jalkeen paljastui, etta aamiaiseen kuului myos hirmuinen herkkupoyta hedelmineen ja kauan kaivattuine maitotuotteineen. Poh.
Itikanpuremia kutittaa. Younet jaivat aika lyhyiksi hotellin siisteissa mutta tanakasti tupakalta tuoksahtavissa huoneissa, mutta ammattimaisella aamiaistankkauksella jaksaa taas. Rahkapatukan voimalla eteenpain.
Nyt suuntaamme valloittamaan Omskin kaupungin. Pilvista, mutta lamminta.
Taiteellisia aamupalafaktoja. Puolet aamiaisesta oli ovelasti piilotettu nurkan taakse joten pettymys oli valtaisa, kun olimme tankanneet leipapoydasta mahamme tayteen ja vasta sen jalkeen paljastui, etta aamiaiseen kuului myos hirmuinen herkkupoyta hedelmineen ja kauan kaivattuine maitotuotteineen. Poh.
Itikanpuremia kutittaa. Younet jaivat aika lyhyiksi hotellin siisteissa mutta tanakasti tupakalta tuoksahtavissa huoneissa, mutta ammattimaisella aamiaistankkauksella jaksaa taas. Rahkapatukan voimalla eteenpain.
Nyt suuntaamme valloittamaan Omskin kaupungin. Pilvista, mutta lamminta.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2007
Omskissa hotelli Molodjozhnajassa 20.6. klo 22.10
ELi kelo 01.10 paikallista aikaa.
Saavuimme Omskiin iltasella, juna oli sen tunnin myohassa suunnilleen. Asemalla, joka oli suuri ja mahtava, bongasimme valkoisen Volgan joka vei meidat ryostohintaan hotelliimme, joka ei nyt aivan keskustassa sijainnutkaan. No, Omsk on iso 1,3 miljoonan asukkaan kaupunki joten sekaan sopii. Jossain lahiossa siis ollaan. Taksikuski oli muuttanut tanne armeijan takia vuonna -56 ja jaanyt sille tielleen, eli ei tama hullumpi mesta voi olla. Koko ajan rakennetaan lisaa joka puolelle, oljyraha nakyy.
Hotelli on siisti ja ookoo kaikin puolin, kavimme ravintolassa syomassa, siella soivat ranskalaiset chansonit ja peilipallo loi tunnelmaa. Vaikea tajuta, etta olemme aika kaukana kotoa. Paivitan blogia erittain epaergnomisessa hotellin business-centerissa, nyt syoksyn tasta suihkuun ja unten maille. Huomenna Omskiin tutustumista ja iltapaivalla Irkutskiin. Tamanastisen perusteella voimme vain todeta seuraavaa:
Jos olet ikina harkinnut tata reissua, tee se.
Saavuimme Omskiin iltasella, juna oli sen tunnin myohassa suunnilleen. Asemalla, joka oli suuri ja mahtava, bongasimme valkoisen Volgan joka vei meidat ryostohintaan hotelliimme, joka ei nyt aivan keskustassa sijainnutkaan. No, Omsk on iso 1,3 miljoonan asukkaan kaupunki joten sekaan sopii. Jossain lahiossa siis ollaan. Taksikuski oli muuttanut tanne armeijan takia vuonna -56 ja jaanyt sille tielleen, eli ei tama hullumpi mesta voi olla. Koko ajan rakennetaan lisaa joka puolelle, oljyraha nakyy.
Hotelli on siisti ja ookoo kaikin puolin, kavimme ravintolassa syomassa, siella soivat ranskalaiset chansonit ja peilipallo loi tunnelmaa. Vaikea tajuta, etta olemme aika kaukana kotoa. Paivitan blogia erittain epaergnomisessa hotellin business-centerissa, nyt syoksyn tasta suihkuun ja unten maille. Huomenna Omskiin tutustumista ja iltapaivalla Irkutskiin. Tamanastisen perusteella voimme vain todeta seuraavaa:
Jos olet ikina harkinnut tata reissua, tee se.
Junassa, parin tunnin matka Omskiin, 20.6. klo 16.35
Juna on edelleen noin tunnin myohassa. Ja ihan juuttaan kuuma! Tata tama varmaan sitten tulee olemaan koko loppumatkan...?
Milla pakkaa reppua, Anni ja Viivi odottelevat omaa vuoroaan, minulla on kamat jo kasassa. Tunin paassa pitaisi olla perilla mutta ei nyt olla. Omskissa oloaika jaa nyt varsin lyhyeksi mutta ei voi mitaan. Ainakin se luvassa oleva suihku tuntuu aika hyvalle ajatukselle juuri nyt.
Eka junaetappi alkaa olla ohi ja tukevasti Siperian maaperalla ollaan. Ongelma on se, etta eletaan edellen aika vahvasti Moskovan aikaa vaikka taalla ollaan jo kolme tuntia sita edelle. No, jospa ensi yona saataisiin ajanlaskut kohdalleen.
Milla pakkaa reppua, Anni ja Viivi odottelevat omaa vuoroaan, minulla on kamat jo kasassa. Tunin paassa pitaisi olla perilla mutta ei nyt olla. Omskissa oloaika jaa nyt varsin lyhyeksi mutta ei voi mitaan. Ainakin se luvassa oleva suihku tuntuu aika hyvalle ajatukselle juuri nyt.
Eka junaetappi alkaa olla ohi ja tukevasti Siperian maaperalla ollaan. Ongelma on se, etta eletaan edellen aika vahvasti Moskovan aikaa vaikka taalla ollaan jo kolme tuntia sita edelle. No, jospa ensi yona saataisiin ajanlaskut kohdalleen.
Junassa Tjumenin jalkeen 20.6. klo 11.45
Mihin enaa voi luottaa, kun ei Lokakuun rautateihinkaan? Juna on 1,5 tuntia myohassa!
Aamun ohjattu ulkoilu oljybuumikaupunki Tjumenissa venyi pitkalle iltapaivaan. Oljybuumi ei valittynyt ainakaan asemalaiturille, ei ollut kummoinen mesta. Vaikka yksi Ernst&Young -kollega tepastelikin kaljakioskin nurkilla.
Aamulla vedettiin taas puurot ja pullakahvit ja Tjumenia odotellessa kauhisteltiin junan ikkunasta varsin surkeaan kuntoon paassytta puhelinlinjaa. Kaatuneita puita linjan paalla noin 50 metrin valein. Ylipaansa maisema on edelleen pohjoiskarjalainen, poheikkoa ja puskaa piisaa. Koska alkaa nayttaa Siperialta? Tai milta Siperia edes nayttaa? Vai ollaanko liian etelassa?
Kylat taalla nayttavat ihan yhta surkeilta, tai viela surkeimmilta, kuin vaikka itarajan takana Karjalassa. Jotenkin ei voi valttya ajatukselta, etta Venaja on edelleen ihan kehitysmaa. Hoitaisivat ensin omat takapihansa kuntoon ja alkaisivat vasta sitten hihhuloimaan naapureiden puolella.
Puolipilvinen ilma, lamminta. Aaamulla oli satanut vetta. Lojutaan pitkin poikin hyttia ja laiskotellaan. Talla menolla tavaraa on mukana aivan liikaa, jo kolmas paiva samassa likaisessa teepaidassa. Maailman lepppoisinta matkantekoa.
Aamun ohjattu ulkoilu oljybuumikaupunki Tjumenissa venyi pitkalle iltapaivaan. Oljybuumi ei valittynyt ainakaan asemalaiturille, ei ollut kummoinen mesta. Vaikka yksi Ernst&Young -kollega tepastelikin kaljakioskin nurkilla.
Aamulla vedettiin taas puurot ja pullakahvit ja Tjumenia odotellessa kauhisteltiin junan ikkunasta varsin surkeaan kuntoon paassytta puhelinlinjaa. Kaatuneita puita linjan paalla noin 50 metrin valein. Ylipaansa maisema on edelleen pohjoiskarjalainen, poheikkoa ja puskaa piisaa. Koska alkaa nayttaa Siperialta? Tai milta Siperia edes nayttaa? Vai ollaanko liian etelassa?
Kylat taalla nayttavat ihan yhta surkeilta, tai viela surkeimmilta, kuin vaikka itarajan takana Karjalassa. Jotenkin ei voi valttya ajatukselta, etta Venaja on edelleen ihan kehitysmaa. Hoitaisivat ensin omat takapihansa kuntoon ja alkaisivat vasta sitten hihhuloimaan naapureiden puolella.
Puolipilvinen ilma, lamminta. Aaamulla oli satanut vetta. Lojutaan pitkin poikin hyttia ja laiskotellaan. Talla menolla tavaraa on mukana aivan liikaa, jo kolmas paiva samassa likaisessa teepaidassa. Maailman lepppoisinta matkantekoa.
Junassa Permin jalkeen 19.6. klo 23.30
Paikallinen aika Moskova + 2 tuntia.
Uralin maisemat nayttavat erehdyttavasti Tuupovaaralta tai Tohmajarvelta,a inakin nailla leveysasteilla. Kaytiin ravintolavaunussa, juotiin pullo skumppaa ja syotiin seljankat. Sita ennen juotiin pullo skumppaa hytissa. Tassahan alkaa paasta tunnelmaan.
Permilaiset hyttyset olivat melko aggressiivisia, mutta lammin ilta oli kaunis. Tuli sellainen olo, etta vaikka tata kovin leppoisaa junailua voisi jatkaa vaikka ikuisuuden, on ihan hauskaa myos pysahtya ja jaada hetkeksi paikoilleen johonkin kaupunkiinkin. No, huomenna sitten Omsk.
Nyt ollaan vetaytymassa yopuulle, vaikka ketaan ei juuri nukuta. Kello on paikallista aikaa jo kaksi yolla.
Uralin maisemat nayttavat erehdyttavasti Tuupovaaralta tai Tohmajarvelta,a inakin nailla leveysasteilla. Kaytiin ravintolavaunussa, juotiin pullo skumppaa ja syotiin seljankat. Sita ennen juotiin pullo skumppaa hytissa. Tassahan alkaa paasta tunnelmaan.
Permilaiset hyttyset olivat melko aggressiivisia, mutta lammin ilta oli kaunis. Tuli sellainen olo, etta vaikka tata kovin leppoisaa junailua voisi jatkaa vaikka ikuisuuden, on ihan hauskaa myos pysahtya ja jaada hetkeksi paikoilleen johonkin kaupunkiinkin. No, huomenna sitten Omsk.
Nyt ollaan vetaytymassa yopuulle, vaikka ketaan ei juuri nukuta. Kello on paikallista aikaa jo kaksi yolla.
Balizino 19.6. klo 18.40
Toinen paivan ohjattu lkoilu. Taalla oli jo asemalla kaupantekomeininkia: ruoka-annoksia, piirakoita, paikallista balzamia, kukkakimppuja hyttia sulostuttamaan, kuivattua kalaa... Pimeeta viinaa ja pikkusuolaista. Suurin osa myyjista naytti sukupuoleen katsomatta melko pahasti alkoholisoituneilta.
Matka jatkuu. Jos Lonely Planetiin on uskominen, kohta pitaisi alkaa nakya Uralin maisemat.
Toistaiseksi nakyy pusikkoa.
Matka jatkuu. Jos Lonely Planetiin on uskominen, kohta pitaisi alkaa nakya Uralin maisemat.
Toistaiseksi nakyy pusikkoa.
Junassa juuri Kirovista lahdon jalkeen 19.6. klo 14.35
Eka stoppi Kirovissa, kaytiin laiturilla jaloittelemassa. Junasta ei tosiaan tieda, koska se lahtee liikkeelle, joten liian kauas ei kannata eksya. Leppoisa tunnelma ja lammin, aurinkoinen ilma, ei kuitenkaan liian kuuma. Ostettiin vetta ja nuudeleita. Tarjolla olisi ollut myos edustava valikoima pehmoleluja. Niita ei ostettu.
Loydettiin myos junan ravintolavaunu, kuljettiin sen ja platskartin (eli meidan hyttimatkustusta yhta luokkaa alemman vaunuluokan) halki. Oli elitistista tai ei, kylla tama hyttimatkailu tuntuu varsin miellyttavalta.
"Tammosista asiakirjoista mie tykkaan, niinku taa Paskakirja", sanoi Viivi asken. Alas fiktio!
Loydettiin myos junan ravintolavaunu, kuljettiin sen ja platskartin (eli meidan hyttimatkustusta yhta luokkaa alemman vaunuluokan) halki. Oli elitistista tai ei, kylla tama hyttimatkailu tuntuu varsin miellyttavalta.
"Tammosista asiakirjoista mie tykkaan, niinku taa Paskakirja", sanoi Viivi asken. Alas fiktio!
Junassa juuri Kirovista lahdon jalkeen 19.6. klo 14.35
Eka stoppi Kirovissa, kaytiin laiturilla jaloittelemassa. Junasta ei tosiaan tieda, koska se lahtee liikkeelle, joten liian kauas ei kannata eksya. Leppoisa tunnelma ja lammin, aurinkoinen ilma, ei kuitenkaan liian kuuma. Ostettiin vetta ja nuudeleita. Tarjolla olisi ollut myos edustava valikoima pehmoleluja. Niita ei ostettu.
Junassa juuri Kotelnichista lahdon jalkeen 19.6. klo 12.57
Juna lahti juuri jatkamaan kohti Uralia. Kaksi pikkupoikaa haravoi niitettya heinaa asemalla ja toinen saa heinankorresta loihdittua uskomattoman kovaaanisen vinkunan. Juuri mentiin Vjatka-joen yli.
Nukuttiin aamulla pitkaan. "Ihan niinku Lintsin Vekkulassa nukkuis", totesi Milla herattyaan. Kaikki saivat kuitenkin ilmeisesti riittavasti unta. Aamupaivalla purettiin rinkoista evaita ja shortseja, keitettiin puurot ja syotiin aamupalaa. Pullakahvit paalle. Paikallistettiin itsemme kartaltakin, ja nyt viestitellaan Suomeen, lueskellaan, jarjestellaan evaita ja taivastellaan pakkolomailun ihanuutta. Ilmeisesti nykyiseen hektiseen elamanmenoon tottuneille ainoa tapa olla tekematta mitaan on vangita itsensa olosuhteisiin, jossa yksinkertaisesti ei pysty tekemaan yhtaan mitaan.
Paitsi loikoa junan sangylla, katsella ikkunasta ohivilisevaa pusikkoa ja ajatella laiskoja ajatuksia. Tai pelata Heita sikaa -pelia, niin kuin Anni ja Milla tuossa alapunkalla.
Paivan ohjelmassa on ensimmainen ohjattu ulkoilu tunnin kuluttua Kirovissa, joka kai on nykyiselta nimeltaan Vjatka. Toivottavasti ei jaada junasta.
Nukuttiin aamulla pitkaan. "Ihan niinku Lintsin Vekkulassa nukkuis", totesi Milla herattyaan. Kaikki saivat kuitenkin ilmeisesti riittavasti unta. Aamupaivalla purettiin rinkoista evaita ja shortseja, keitettiin puurot ja syotiin aamupalaa. Pullakahvit paalle. Paikallistettiin itsemme kartaltakin, ja nyt viestitellaan Suomeen, lueskellaan, jarjestellaan evaita ja taivastellaan pakkolomailun ihanuutta. Ilmeisesti nykyiseen hektiseen elamanmenoon tottuneille ainoa tapa olla tekematta mitaan on vangita itsensa olosuhteisiin, jossa yksinkertaisesti ei pysty tekemaan yhtaan mitaan.
Paitsi loikoa junan sangylla, katsella ikkunasta ohivilisevaa pusikkoa ja ajatella laiskoja ajatuksia. Tai pelata Heita sikaa -pelia, niin kuin Anni ja Milla tuossa alapunkalla.
Paivan ohjelmassa on ensimmainen ohjattu ulkoilu tunnin kuluttua Kirovissa, joka kai on nykyiselta nimeltaan Vjatka. Toivottavasti ei jaada junasta.
Junassa Moskovasta lahdon jalkeen 19.6. klo 00.15
Satu ja Pia olivat kuin olivatkin Moskovassa vastassa. Ja nauroivat makeasti. Ilmeisesti naytamme todellakin kamelikaravaanilta rinkkoinemme.
Kaytiin asemalla syomassa blinit ja juomassa oluet, Pia varusti retkikuntamme hyodyllisella laksiaislahjalla eli kahdella isolla tonkallisella vetta. Sitten siirryttiin Leningradin asemalta Jaroslavin asemalle ja OIKEAAN junaan. Ihan sopo venalainen perusjuna, siisti ja nuhjuisen kodikas. Sanoimme hellat jaahyvaiset S&P>lle (venalainen vaunutoveri totesi halailua katsellessaan, etta aivan kuin eroaisitte iaksi...) ja sitten juna jo nytkahtikin liikkeelle ja olimme ihan oikeasti matkalla kohti Siperiaa. Ilta pimeni, junan ikkunasta puhalsi viilea tuuli kun puksutimme Moskovan esikaupunkien halki.
Hytti jarjestykseen, rinkat alapunkkien alle, pakollinen vessavierailu ja pikkuhiljaa unten maille. Reissun eka paiva takana ja tahan asti sujunut kaikki suorastaan loistavasti. Katsotaan, miten huominen eka junapaiva sujuu.
Kaytiin asemalla syomassa blinit ja juomassa oluet, Pia varusti retkikuntamme hyodyllisella laksiaislahjalla eli kahdella isolla tonkallisella vetta. Sitten siirryttiin Leningradin asemalta Jaroslavin asemalle ja OIKEAAN junaan. Ihan sopo venalainen perusjuna, siisti ja nuhjuisen kodikas. Sanoimme hellat jaahyvaiset S&P>lle (venalainen vaunutoveri totesi halailua katsellessaan, etta aivan kuin eroaisitte iaksi...) ja sitten juna jo nytkahtikin liikkeelle ja olimme ihan oikeasti matkalla kohti Siperiaa. Ilta pimeni, junan ikkunasta puhalsi viilea tuuli kun puksutimme Moskovan esikaupunkien halki.
Hytti jarjestykseen, rinkat alapunkkien alle, pakollinen vessavierailu ja pikkuhiljaa unten maille. Reissun eka paiva takana ja tahan asti sujunut kaikki suorastaan loistavasti. Katsotaan, miten huominen eka junapaiva sujuu.
Junassa melkein Tverissa 18.6. klo 19.45
Tulemme ilmeisesti Tveriin. Mielettoman hieno sateenkaari nakyy junan ikkunasta, kaikki varit tosi kirkkaita. Uskomaton naky.
Matka sujuu leppoisasti. Ostettiin ohikulkevasta "ravintolakarrysta" bisset. Nukutaan vuorotellen. Odotellaan, etta paastaisiin Omskiin menevaan kotijunaan potkottelemaan.
Sarianna oli saattamassa Helsingissa, Panu lahetti virtuaalivilkutuksen Pietarissa ja nyt odotellaan, onko Moskovassa ketaan vastassa ja saattelemassa seuraavaan junaan. Omskissa tuskin on kovinkaan suurta vastaanottokomiteaa?
Tassa maassa on uskomattoman rumaa. Ainakin kaikki ihmisen tekema. Luonto sen sijaan on mukiinmenevaa, takaisen alavaa, siella taalla pienia kylia jokien varsilla.
Ja pusikkoa.
Matka sujuu leppoisasti. Ostettiin ohikulkevasta "ravintolakarrysta" bisset. Nukutaan vuorotellen. Odotellaan, etta paastaisiin Omskiin menevaan kotijunaan potkottelemaan.
Sarianna oli saattamassa Helsingissa, Panu lahetti virtuaalivilkutuksen Pietarissa ja nyt odotellaan, onko Moskovassa ketaan vastassa ja saattelemassa seuraavaan junaan. Omskissa tuskin on kovinkaan suurta vastaanottokomiteaa?
Tassa maassa on uskomattoman rumaa. Ainakin kaikki ihmisen tekema. Luonto sen sijaan on mukiinmenevaa, takaisen alavaa, siella taalla pienia kylia jokien varsilla.
Ja pusikkoa.
Pietarissa 18.6. klo 15.20
Moskovan asemalla torttukahveilla, Marge Simpson (Millan rinkan lempinimi) kumppaneineen istuvat kanssamme kahvipoydassa. Eka siirtymataival Hki-Pietari sujui vaivatta, Sibeliuksessa oli maittavia lihapullia ja tirsatkin ehdittiin ottaa.
Paastiin metrolla mukavasti asemalta toiselle, Anni tosin vahan jumitti metroportteihin, mutta siitakin selvisimme kunnialla. Ylilevea kuljetus.
Viivin matkalukeminen, venajan verbisanakirja, ei ainakaan toistaiseksi ole saavuttanut kovin suurta suosiota, mutta ehka se tasta viela matkan edetessa alkaa innostaa?
Kohta hyppaamme Avrora-junaan ja suuntaamme kohti piakaupunkia. Marge tuskin malttaa odottaa.
-------------
Tekninen lisays: Siperialaisissa tietokoneissa ei ole skandeja enka jaksa kikkailla koodien kanssa, joten pahoittelen vokaaliemme lievaa vaarinkayttoa. Otsikoissa ilmoitetut ajat ovat Moskovan aikaa, jonka mukaan kaikki Venajan junat aikavyohykkeesta huolimatta kulkevat.
Paastiin metrolla mukavasti asemalta toiselle, Anni tosin vahan jumitti metroportteihin, mutta siitakin selvisimme kunnialla. Ylilevea kuljetus.
Viivin matkalukeminen, venajan verbisanakirja, ei ainakaan toistaiseksi ole saavuttanut kovin suurta suosiota, mutta ehka se tasta viela matkan edetessa alkaa innostaa?
Kohta hyppaamme Avrora-junaan ja suuntaamme kohti piakaupunkia. Marge tuskin malttaa odottaa.
-------------
Tekninen lisays: Siperialaisissa tietokoneissa ei ole skandeja enka jaksa kikkailla koodien kanssa, joten pahoittelen vokaaliemme lievaa vaarinkayttoa. Otsikoissa ilmoitetut ajat ovat Moskovan aikaa, jonka mukaan kaikki Venajan junat aikavyohykkeesta huolimatta kulkevat.
maanantai 18. kesäkuuta 2007
Matkareitti
Tässä vielä kaikille kiinnostuneille, lähiomaisille ja muillekin tahoille tiedoksi matkasuunnitelmamme. Pyrkimystä on siihen, että Omskista, Irkutskista ja Mongoliasta sekä tietenkin päätepisteestämme Pekingistä päivitämme blogia. Jää nähtäväksi.
Maanantai 18.6.
Aamulla Sibelius-junalla Helsingistä Pietariin, Pietarissa Suomen asemalta vaihto Moskovan asemalle ja päiväjunalla Moskovaan. Illalla Moskovassa, aseman vaihto Leningradin asemalta Jaroslavin asemalle ja kello 22.55 Omskiin lähtevään junaan.
Tiistai 19.6.
Junassa.
Keskiviikko 20.6.
Saapuminen Omskiin 2700 kilometriä myöhemmin, kello 17.50 Moskovan aikaa eli 20.50 paikallista aikaa.
Torstai 21.6.
Omskissa. Iltapäivällä junaan ja kohti Irkutskia.
Perjantai 22.6.
Junassa. Tulossa siis epäilemättä ikimuistoinen juhannus.
Lauantai 23.6.
Saapuminen Irkutskiin 1.45 Moskovan aikaa eli 5.45 paikallista aikaa. Moskovaan on matkaa viitisentuhatta kilometriä.
Aamuvirkkuasenteella kohti Baikal-järveä. Patikointia ja telttayö Baikalilla. Uiminen järvessä lisää kuulemamme mukaan elinikää 25 vuodella, toivottavasti jäät ovat siis jo lähteneet.
Sunnuntai 24.6.
Patikkaretki jatkuu. Paluu takaisin sivistyksen pariin Irkutskiin, jossa yövymme.
Maanantai 25.6.
Irkutskissa edelleen. Iltajunalla jatketaan kohti Mongoliaa ja Ulan Batoria.
Tiistai 26.6.
Junassa jälleen.
Keskiviikko 27.6.
Saapuminen illalla Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. Paikallinen valuutta on nimeltään tögrög. Yöpyminen motellissa, jota Lonely Planet ei ehdottomasti suosittele kenellekään.
Torstai 28.6.
Ulan Batorissa, yö tarkoitus viettää jurtassa.
Perjantai 29.6.
Ulan Batorissa edelleen.
Lauantai 30.6.
Jatkamme Ulan Batorista viimeiselle junaetapillemme kohti Pekingiä. Edellyttäen, että mongolialainen matkatoimisto on lupauksensa mukaan hoitanut meille liput haluamaamme junaan. Ainakin joku mongooli on tällä hetkellä 460 taalaa rikkaampi.
Sunnuntai 1.7.
Saapuminen määränpäähämme Pekingiin.
Maanantai 2.7.
Pekingissä.
Tiistai 3.7.
Alustavan suunnitelman mukaan Kiinan muurille.
Keskiviikko 4.7.
Pekingissä.
Torstai 5.7.
Pekingissä.
Perjantai 6.7.
Suomeen sinivalkoisin siivin. Paitsi Anni, joka sankarillisesti lentää Vietnamiin ja hyppää siellä uudelleen junaan.
Maanantai 18.6.
Aamulla Sibelius-junalla Helsingistä Pietariin, Pietarissa Suomen asemalta vaihto Moskovan asemalle ja päiväjunalla Moskovaan. Illalla Moskovassa, aseman vaihto Leningradin asemalta Jaroslavin asemalle ja kello 22.55 Omskiin lähtevään junaan.
Tiistai 19.6.
Junassa.
Keskiviikko 20.6.
Saapuminen Omskiin 2700 kilometriä myöhemmin, kello 17.50 Moskovan aikaa eli 20.50 paikallista aikaa.
Torstai 21.6.
Omskissa. Iltapäivällä junaan ja kohti Irkutskia.
Perjantai 22.6.
Junassa. Tulossa siis epäilemättä ikimuistoinen juhannus.
Lauantai 23.6.
Saapuminen Irkutskiin 1.45 Moskovan aikaa eli 5.45 paikallista aikaa. Moskovaan on matkaa viitisentuhatta kilometriä.
Aamuvirkkuasenteella kohti Baikal-järveä. Patikointia ja telttayö Baikalilla. Uiminen järvessä lisää kuulemamme mukaan elinikää 25 vuodella, toivottavasti jäät ovat siis jo lähteneet.
Sunnuntai 24.6.
Patikkaretki jatkuu. Paluu takaisin sivistyksen pariin Irkutskiin, jossa yövymme.
Maanantai 25.6.
Irkutskissa edelleen. Iltajunalla jatketaan kohti Mongoliaa ja Ulan Batoria.
Tiistai 26.6.
Junassa jälleen.
Keskiviikko 27.6.
Saapuminen illalla Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. Paikallinen valuutta on nimeltään tögrög. Yöpyminen motellissa, jota Lonely Planet ei ehdottomasti suosittele kenellekään.
Torstai 28.6.
Ulan Batorissa, yö tarkoitus viettää jurtassa.
Perjantai 29.6.
Ulan Batorissa edelleen.
Lauantai 30.6.
Jatkamme Ulan Batorista viimeiselle junaetapillemme kohti Pekingiä. Edellyttäen, että mongolialainen matkatoimisto on lupauksensa mukaan hoitanut meille liput haluamaamme junaan. Ainakin joku mongooli on tällä hetkellä 460 taalaa rikkaampi.
Sunnuntai 1.7.
Saapuminen määränpäähämme Pekingiin.
Maanantai 2.7.
Pekingissä.
Tiistai 3.7.
Alustavan suunnitelman mukaan Kiinan muurille.
Keskiviikko 4.7.
Pekingissä.
Torstai 5.7.
Pekingissä.
Perjantai 6.7.
Suomeen sinivalkoisin siivin. Paitsi Anni, joka sankarillisesti lentää Vietnamiin ja hyppää siellä uudelleen junaan.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2007
Lähdön tunnelmia
Tapahtui huhti-touko-kesäkuussa: Matkan suunnittelua sekä nokakkain erinäisissä pääkaupunkimme ravitsemusliikkeissä että sähköpostin välityksellä. Matkareitti ehti muuttua pariin kertaan kun salaperäinen juna numero 14 ei kulkenutkaan. Lippujen hankkiminen etukäteen aiheutti lievää päänvaivaa: venäläiset alkavat myydä lippuja juniin vasta 45 päivää ennen niiden lähtöä, joten vapun tienoilla Moskovasta pystyi ostamaan liput vasta Omskiin asti. Ystävällinen matkatoimisto-Anatoli tuli hätiin ja varsin mielenkiintoisen tutun-tutun-tuttuverkosto -operaation kautta saimme varattua ja maksettua lippumme Ulan Batoriin asti. Liput saapuivat Helsinkiin asiaankuuluvasti Tolstoi-junalla. Viimeinen pätkä Mongoliasta Kiinaan oli jäädä ns. herran haltuun, mutta jos mongolialaisiin matkatoimistoihin on luottaminen, pitäisi meillä olla Ulan Batorissa odottamassa myös piletit Pekingiin.
Ja tänään olemme lähtökuopissa. Elämä-nimisen härdellin ansiosta vielä hetki sitten kaikilla oli tavarat jotakuinkin pakkaamatta, mutta toivottavasti huomisaamuna rinkat ovat täynnä oikeanlaisia varusteita, pikapuuroa ja Savetteja.
Siperia, täältä tullaan.
Ja tänään olemme lähtökuopissa. Elämä-nimisen härdellin ansiosta vielä hetki sitten kaikilla oli tavarat jotakuinkin pakkaamatta, mutta toivottavasti huomisaamuna rinkat ovat täynnä oikeanlaisia varusteita, pikapuuroa ja Savetteja.
Siperia, täältä tullaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)