Lievaa viivetta raportointiin aiheuttaneen hektisen matkanteon ja Virpi Hameen-Anttilan Alastonkuvia-romaanin jalkeen siirrymme taas reaaliaikaiseen paivakirjailuun.
Uuvahdimme katkonaiseen uneen aamuyolla, jostain syysta uni ei tullut oikein kenellakaan silmaan. Junan patjat olivat ohuet ja kovat ja jokaisella maitolaiturilla pysahteleva menopelimme etenee niin katkonaisesti, ettei suotuisia nukkumisolosuhteita paase syntymaan.
Tanaan herasimme jo aivan erilaisissa maisemissa: vuoria, aroja ja toki edelleen pusikkoa, mutta varsin kitukasvuista sellaista. Ja lehmia. Paljon likaisia lehmia. Annin mielesta nayttaa silta, etta viimeiksi tassa maailmankolkassa ovat vierailleet mammutit. Allekirjoitamme.
Puksuttelimme aron halki kun olin menossa vaunun toisessa paassa olevaan vessaan. Yht'akkia eraasta hytista pisti esiin entisen tyokaverini Sannan paa, joka kiekaisi, etta onpa kiva nahda tuttuja taallakin... Maailma todellakin ON pieni, kuten yksissa tuumin todettiin. Sanna oli ystavansa Annan kanssa astunut junaan Ulan-Udessa ja myos matkalla Mongoliaan. Kuulumisia vaihdellen kului matkakin leppoisasti Venajan ja Mongolian rajalle Naushkin pikkukaupunkiin asti.
Siita eteenpain paivamme kulkua voi parhaiten kuvata sanaparilla status quo. Rajan ylitys kesti kaikkinensa noin 9,5 tuntia. Onneksi asemilla oli vessat. Junassamme on talla hetkella kaksi vaunua, eli viitisenkymmenta matkustajaa, ja raja-asemien vali on parisenkymmenta kilometria. Ellei allekirjoittanut olisi ollut uppoutuneena 500-sivuiseen Hameen-Anttilaansa, olisi han voinut kertoa muisteloita lapsuutensa Neuvostoliitosta, jossa tamankaltaiset rajanylitykset olivat Nuija- ja Vaalimaallakin arkipaivaa. Kaikille niille, jotka edelleen tuskailevat Suomen ja Venajan valisten raja-asemien toimitaa, voimme suositella avartavaa vierailua Naushkiin. Omat rajamme nayttaytyvat sen jalkeen tehokkuuden ruumiillistumina.
Naushkissa mieltame ilahdutti erityisesti glitter-teepaitaan, farkkuihin ja korkokenkiin sonnustautunut teini-ikaiselta vaikuttava tullivirkailijatar, joka vaati meita avaamaan jokaikisen rinkan ja esittelemaan Irkutskissa niihin sikin sokin sullomiamme, suoraan sanottuna aivan saatanan pahalle haisevia likapyykkejamme itselleen. Absurdius saavutti kuitenkin huippunsa vasta silloin, kun samainen neitokainen kysyi raitahousuissaan ja siittiopipossaan viattomuuden ja viisitoistavuotisuuden ruumiillistumalta nayttavalta Annilta ilmeisesti ainoan osaamansa englanninkielisen kysymyksen: "drugs?" Anni vastasi iloisesti "niet, niet", ja saimme glitter-neitsykaiselta leimat deklaratsija-papereihimme. Hyvin vastattu.
Mongolian puolella Sukhbaatarissa meno ei ollut sen railakkaampaa, mutta ainakaan kukaan ei osoittanut liiallista kiinnostusta haisevia kamojamme kohtaan. Saimme rajalla myos vaihdettua paikallista valuuttaa ainakin hallussamme olevien kirjallisten lahteiden mukaan melko hyvaan kurssiin. Valuutan nimi on togrog, lisatkaa o-kirjainten paalle pisteet. Se on toinen osaamamme mongoliankielinen sana. Toinen on orgontsoloo, ja taas pisteet o-kirjainten paalle. Se tarkoittaa isoa katua.
Vaihtelua rajalla jumittamiseen ovat tuoneet ainakin seuraavat episodit: blogin nimi oli enne, silla heti Mongolian puolelle saavuttuamme nakyivat junan ikkunasta ensimmaiset jurtat. Ne ovat sympaattisen nakoisia valkoisia pyoryloita karussa maastossa. Viivi ja Anni suorittivat Naushkissa visiitin torille ja ruokakauppaan ja Lauralla lisattyna aseman kuuden ruplan hintaiseen luksusvessaan. Tutustuimme myos paikalliseen vasikkaan ja estimme Annia lahjoittamasta yhteista matkakassaamme naushkilaiselle spurgulle. Sukhbaatarissa samaisten Annin ja Viivin junastapoistumisoperaatiolle meinasi kayda ohraisesti, kun juna yllattaen lahtikin vaihtamaan raidetta ja laiturilla paivaa paistattaneet tytot joutuivat pinkomaan kuin pikamatkanjuoksijat paastakseen takaisin kyytiin. Luulimme, etta junan vihdoin startatessa kohti Ulan Batoria Annille oli kaynyt toistamiseen niin talla kertaa kohtalokkain seuraiksin, mutta kuriton ammattilapsemme olikin vain karannut naapurihyttiin juoruamaan.
Ravintolavaunuateriointi on jaanyt tanaan haaveeksi vaan, koska junassa ei ole ravintolavaunua. Onneksi sveitsilaistynyt maannaisemme lahjoitti meille puolikkaan leivan omien evaidemme lisaksi. Niilla seka ianikuisilla puuroilla ja pussikeitoilla olemme selvinneet hengissa tastakin paivasta.
Summa summarum: Toiseksi viimeinen junayo alkamassa. Junalla on kivempi matkustaa silloin, kun juna liikkuu eteenpain ja junailu on tylsaa ja puuduttavaa silloin, kun juna ei koko paivana liiku metriakaan eteenpain. Olo on hikinen ja likainen. Mongoliaa odotamme kaikki innolla, se on kuitenkin umpituttuun Venajaan verrattuna oikeasti eksoottinen seisakki matkallamme kohti Kiinaa. Olemme edelleen sita mielta, etta tama on matka, joka kannattaa jokaisen tehda. Luulen, etta olemme myos sita mielta, etta juuri tassa retkikunnassa sen tekeminen on ihan alyttoman kivaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti