Seuraava aamu valkeni lievassa lihasjannityksessa. Viikon junassa makaamisen jalkeen 30 kilometrin patikointi kylmiltaan sai takareidet kiristamaan mukavasti. Nautimme hostellissa kiireettoman aamiaisen ja lahdimme sitten tutustumaan Irkutskin kaupunkiin. Ensimmainen tutustumiskohde oli Fun Sport -niminen urheiluliike, josta halusimme hankkia samanlaiset hienot retkisahat kuin Svetlanallakin oli. Valitettavasti niita oli jaljella enaa yksi, ja paatimme, etta sen saa eniten tarvitseva.
Sitten kipitimme apostolinkyydilla kohti Irkutskin keskustaa. Kaupungissa on paljon vanhoja, viehattavia mutta surullisen ransistyneita puutaloja kauniine pitsikoristeineen. Suuntasimme ensin pankkiautomaatin kautta hankkimaan itsellemme matkamuistoiksi kartat Baikalin vanhasta rautatiesta. Sitten huomasimme olevamme yllattaen taas nalkakuoleman partaalla (toim. huom. tama ilmio on toistunut retkellamme noin 1,5 tunnin valein) ja turvauduimme LP:n suosittelemaan kahvilaan jokaisesta venalaiskaupungista loytyvan Karl Marxin kadun varrella. Kafe Snezhenka oli erittain positiivinen yllatys, tunsimme olevamme lahinna Pariisissa. Irkutskia ei siis turhaan kutsuta Siperian Pariisiksi - kaupunki oli muutenkin todella kaunis, siisti ja viehattava. Jopa kaltaistemme Pietari-fanien on todettava, etta Siperian isot kaupungit ovat meille nayttaytyneet viityisina, hyvinhoidettuina ja muutenkin sivistyksen ruumiillistumina. Viivi loihe lausuman, etta taalla kaikki tunnutaan Pietariin verrattuna tehtavan tehokkaasti loppuun asti, kun katselimme Irkutskin keskuspuiston parannustyota. Valitettavasti lausunnonantohetkella nakopiiriin ilmestyi tuo ah niin tuttu naky: kymmenisen kappaletta kaupungin puistotyontekijoita istuskeli tupakalla katselemassa yhden kollegansa ajelua taryjyralla. Mutta noin periaatteessa siis kuitenkin tehokkaasti valmiiksi asti...
Irkutskissa oli kuuma viilean aamun jalkeen. Harhailimme hieman paamaarattomasti ympariinsa kunnes suuntasimme toiseen LP:n suosittelemaan mestaan, viehattavaan wienilaiskahvilaan, jossa soimme mahtavat jatskiannokset. Anni sovitteli ostamaansa ihmehuivia, jonka saa solmittua paahan noin 150 eri tavalla. 149 tapaa olivat oikein somia, se viimeinen malli paassaan toverimme naytti erehdyttavasti siittiosolulta... Keskustelimme kahvilassa siita, miten kaikki on retkellamme mennyt tahan asti suorastaan ihmeellisen sujuvasti ja jouhevasti ja mitaan vastoinkaymisia ei ole ollut.
Ei olisi pitanyt keskustella. Lahdimme hyvissa ajoin, 3,5 tuntia ennen sovittua asemallelahtoaikaa valumaan takaisin hostellille kohti paivaunia, suihkua, rauhallista rinkkojen pakkaamista, iltapalaa ja blogin paivitysta. Lopputulos: valitsimme maailman hitaimman kulkuvalineen, irkutskilaisen trollikka (eli johdinauto eli trolleybus) numero ykkosen, joka ensin lahti vaaraan suuntaan ja juuttui sitten puoleksitoista tunniksi ruuhkaan. Marsut (eli marshrutnoe taksit eli reittitaksit), bussit, henkiloautot ja erityisesti jalankulkijat ohittivat kulkupelimme tuhanteen kertaan. Irkutskissa on puolen miljoonan asukkaan kaupungiksi paljon autoja, joista muuten suurin osa on Japanista tulleita japanilaiseen kayttoon valmistettuja menopeleja, eli niissa on ratti oikealla puolella, mika oikeanpuoleisessa liikenteessa nayttaa aika eksoottiselta. Kaupunki sijaitsee kahden puolen jokea, mutta joen yli paasee vain yhta siltaa tai toista patotieta pitkin. Nama faktat ruuhkaannuttavat kaupungin aamuin illoin tehokkaasti, ja lisaksi patotiella sattunut kolari jumitti liikennetta viela lisaa. Mietimme jo kuumeisesti plan B:ta helteessa metri kerrallaan eteenpain madellessamme, mutta paatimme sitten pysya kohtalon eteemme paiskaaman trollikka-raasun kyydissa katkeraan loppuun asti.
Jo tutuksi tullut KoVaHi oli aikalailla vallalla kun viimein, 45 min ennen asemalle lahtoa, paasimme takaisin hostellille. Pikasuihku ja pikapakkaus, pikainen evasostosretki ja menoksi. Svetlana ja Anton heittivat ystavallisesti meidat takaisin asemalle, missa Irkutsk-Ulan Bator -juna jo odotteli lahtovalmiina. Sanoimme jaahyvaiset Svetlanalle ja suosittelemme Baikal Adventures -firmaa varauksetta kaikille vastaavanlaista reissua suunnitteleville. Firma tekee tilausretkia mihin tahansa Baikalin alueella, myos maastopyorailemaan, kalliokiipeilemaan yms paasee. Erinomaisen mukavia ihmisia ja erinomaisen ammattitaitoisia siina, mita tekevat.
Juna oli ensimmainen, jossa oli lisaksemme paljon muitakin lansituristeja, itse asiassa enemmisto. Juna sinansa oli ihan samanlainen kuin aikaisemmatkin, tosin kuumavesikeitin ei toiminut ja henkilokunnan kanssa kommunikointi oli haasteellista rajallisen mongolian kielen taitomme vuoksi. Junasta loytyi myos 30 vuotta Sveitsissa asunut mukava suomalainen rouva miehineen, rouvan kanssa jutustelimme matkan edetessa moneen otteeseeen.
Asetuimme jo rutinoituneesti taloksi junaan ja saimme kinkkisia aikatauluja tiirailtuamme selville sen, etta saapuisimmekin Ulan Batoriin jo aamuseitsemalta iltakahdeksan sijaan. Sen parempi meille. Lahdimme jo tutuksi tullutta rataa pitkin kohti Baikalia, jonka ilmestymista Anni tiiraili ikkunasta niin pontevasti, etta verhotangotkaan eivat pysyneet paikoillaan vaan nainen lakosi koko verhohokotyksen seka hienon uuden karttansa kanssa pitkin hyttimme lattiaa. Hysteerinen naky.
Pimea laski lankesi juuri kun tulimme Baikal-jarvelle, mutta toisaalta nakyma oli kylla hieno kun rannalla sijaitsevien Sljudjankan ja Baikalskin valot heijastuivat tummaan veteen. Kiersimme Baikalin lansipaan ja pysahdyimme Sljudjankassa, jossa omul-kalan kaupittelijat saivat myyntiartikkeliaan ujutetuksi myos meidan vaunuumme. Vanha tuttu fisunhaju vaunussa jalleen.
Ehdotamme taten, etta kaikki kalanmyynti Trans-Siperian radan varressa kielletaan kansainvalisiin ihmisoikeussopimuksiin vedoten.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti