Edelleen Pekingissä 2.7. klo 23.15

Aamu valkeni hyvin nukutun yön jälkeen ilman herätyskellon soittoa ja pääsimme ihastelemaan aamusumuista Pekingiä. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä ei ollutkaan mikään aamusumu, vaan kokopäiväsumu.

Reipas kuusikkomme tepsutti Karin perässä hanhenmarssia alakertaan aamupalalle - olemme valinneet asuinpaikkamme selvästi oikein, koska majoituksemme muistuttaa erehdyttävästi viiden tähden hotellia. Ilmaista sellaista, tosin. Majoitukseemme kuuluu siis myös aamupala. Ilmainen sellainen.

Kari lähti töihin edistämään erään nimeltämainitsemattoman kumisaapastehtaan maailmanlaajuista menestystä ja me turistit suuntasimme kohti Taivaallisen rauhan aukiota "seuratkaa tuota taksia" -tyyppisesti. Liikkuminen taksitse Pekingissä on halpaa, parilla eurolla pääsee pitkälle, jos vain löytää yhteisen elekielen taksikuskien kanssa.

Mao oli valitettavasti remontissa, mutta valtava aukio tuli katsastettua. Vierailimme myös kielletyssä kaupungissa, jossa kirjuri sai ansiotonta arvonnousua kun hänet valittiin Roger Mooren sijasta vetämään seurueellemme opastettua kiertokävelyä Kiinan keisareiden hallintorakennuskombinaattia ympäri. Ja ämpäri. Hienoa oli, mutta aika iso osa rakennuksista oli remontin alla olympiaturisteja odotellen. Kyllä ensi vuoden geimit katukuvassa jo näkyvät, mutta eniten täällä näkyy raha. Pilvenpiirtäjiä rakennetaan pilvin pimein, kuulemma 80% maailman kaikista nostokurjista sijaitsee tällä hetkellä Kiinassa. Kaupunkia ei tunne entisekseen 13 vuoden takaa: silloinen hotellini näyttää surkealta, pieneltä tönöltä kun se silloin oli kadun korkempia, hienoimpia rakennuksia. Kuvaavaa Kiinan nykytodellisuudelle on se, kun istuimme kielletyssä kaupungissa Starbucks-välipalalla entisen eunukkiasuntolan ikkunalaudalla. Tomaatti-mozzarella -ciabattaa ja hedelmäsalaattia Ming-dynastian tapaan, anyone?

Lievää oveluutta käyttäen saimme kielletyn kaupungin luota normaalihintaiset taksit takaisin omaan kolkkaamme kaupunkia. Olimme sopineet Katjan kanssa iltapäivätreffit läheiseen ostariin ja joimme siellä jälleen Starbucks-kahvit. Kiinalaiset eivät paljon kahviloita harrastele, joten edellä mainitulla ketjulla on täällä melkoinen monopoliasema. Maailman parasta Café Mochaa, ehdottomasti. Kahvipaussin jälkeen suuntasimme ostoksille kiinalaiseen tavarataloon, tosin minä ja Anni suhtauduimme ajatukseen hieman skeptisemmin ja totesimme, että silkkiostosten sijasta voisimme vetäytyä oluelle.

Vaan kuinka kävikään. Ensin seurasimme Katjan suvereenia tinkimistaituruutta kello-osastolla ja lähdimme sieltä pois molemmat viiden euron hintaisten kellojemme kanssa. Lähtöhinta 38-60 euroa. Opimme hyvin nopeasti, että paikalliseen kaupankäyntiin kuuluu olennaisena osana tinkiminen. Opimme myös sen, että kun myyjä alkaa karjua ja raivota, alkaa hinta olla oikealla tasolla.

Shoppailu vei mukanaan, kun kaikki oli niin halpaa. Laukkuja, pashmina-huiveja, paitoja, koruja, viuhkoja, paperilyhtyjä, korurasioita, mitä vaan. Eurolla. Älä osta mitään -mantraa hokeneet Anni ja allekirjoittanut taisivat lopulta olla ahkerimpia shoppaajia. Kävimme syömässä maukasta Kumbao-kanaa tavaratalon food courtissa, jossa Kari liittyi seuraamme kumisaapastehtaalta päästyään ja tinki meille ruuat sopuhintaan. Myöhemmin samainen henkilö järjesti to-del-la vaikuttavan Annin jadekorut -tinkimisnäytöksen, joka päättyi neljä rannekorua kympillä -loppuhuipennukseen kun istuimme jo neljän euron manikyyrissä. Konsta ei istunut, hän kuorsasi kauneussalongin sohvalla napa kiinalaismiesten tyyliin paljastettuna ohikulkijoiden ihailtavaksi.

Shoppailukierroksen jälkeen kävelimme illan hämärtyessä takaisin majapaikkaamme ja vietimme rentoa iltaa juoden paikallista olutta ja jutellen. Anni viihdytti seuruettamme jo tutuksi tulleella hevosenpääviulun vingutuksellaan kunnes kaikki vetäytyivät yöpuulle. Paitsi ne, jotka järjestelivät aikaerorasituksen kourissa Ilosaarirock-lippujensa edelleenmyyntiä tekstiviestien välityksellä.