Luostari oli hyvin miellyttava kokemus. Ihailimme 26-metrista kullattua Buddhan patsasta paatemppelissa ja pyritimme rukousmyllyja kuin vanhat tekijat. Alakouluikaiset, Dalai Lama -tyyppisiin kaapuihin pukeutuneet ja mp3-soittimiaan kuuntelevat munkkikokelaat kiinnittivat huomiomme, samoin kaikkien temppelissa vierailijoitten into syottaa puluja eli erasta nimelta mainitsematonta ajattelijaa lainaten lentavia rottia. Syottamisoperaatio kai kuului asiaan temppelialueella, koska sita varten myytiin riisia ja muita jyvia pienissa pusseissa. Anni ajatteli tarjoavansa puluparoille Rennien moisen ruokavalion vuoksi, mutta totesi sitten tarvitsevansa sita enemman itse.
Istuskelimme leppoisassa temppelissa rauhallisesta tunnelmasta nauttien pienen tovin ja jatkoimme sitten matkaa seuraavaan kohteeseemme, nykyisin museona toimivaan entiseen Choijin Lama -museoon. Matkalla ostin pullon vetta, mika tosin oli jaadytetty pakastimessa yhdeksi mohkaleeksi. Siita riitti iloa pitkaan, monessakin mielessa. Matkalla kavi pienoinen onnettomuus, kun kadotimme valokuvaamaan pysahtyneen Viivin keskelle Ulan Batoria. Lopulta loysimme kadonneen lampaan vahingoittumattomana ja jatkoimme matkaa. Myos museo-luostari oli hyvin viehattava ja koska olimme paikan ainoat asiakkaat, saimme varsin huomaavaista kohtelua. Lopuksi teimme viela ostoksia betonisesta jurtasta loytyneessa museokaupassa.
Ilma vaihtui nopeasti sateiseksi ja pakenimme sita laheiseen, varsin ulkomaalaissuuntautuneeseen Millie's -kahvilaan. Pikku tauko teki hyvaa ja pian suuntasimme jo intoa taynna kohti seuraavaa kohdettamme, Mongolian valtion instrumenttimyymalaa. Milla hankki vuorostaan aidon ja alkuperaisen hevosenpaaviulun, joita ei valitettavasti ollut myynnissa kompaktina reppureissaamiseen sopivana kokona kuin yksi kappale. Jain siksi odottamaan seuraavaa hevosepaaviulunostamistilaisuutta, koska se sopisi mainiosti taydentamaan "merkilliset, matkoilta raahatut perinneinstrumentit" -kokoelmaani.
Puhuimme matkalla siita, kuinka alkusokista toipumisen jalkeen myos Ulan Bator alkoi vaikuttaa varsin viehattavalta kaupungilta. Onhan taalla rahjaista, ja neuvostoarkkitehtuurin leima on vahva, mutta kaupunki on myos taynna pienia, kivan oloisia ravintoloita ja kahviloita ja terassikulttuurikin taalla vallitsee, toisin kuin esimerkiksi itanaapurissamme.
Hevosenpaavilut Annin ja Millan kainalossa suuntasimme kohti paikallista Stockaa, State Department Storea. Ja mika riemu: viidennen kerroksen valtavasta matkamuistomyymalasta loytyi kuin loytyikin runsas valikoima hevosenpaaviuluja, ja valikoin niista omakseni erittain kaunissointisen ja muutenkin soman yksilon. Brittilainen hostellitoverimme ei ollut tosin aivan vakuuttunut kauniista soinnista, kun virittelimme hevosenpaaluuttutrioamme hostellille palattua.
Sita ennen kavimme kuitenkin aamupalaostoksilla hyvin lansimaisen oloisessa supermarketissa eli paikallisessa Stockan herkussa. Silla aikaa oli alkanut sataa kaatamalla, joten pakenimme sadetta Alaska-nimiseen korealais-eurooppalaiseen ravintolaan. Looginen nimivalinta. Koska kukaan ei ollut varsinainen korealaisen keittion asiantuntija, turvauduimme "we're having what they're having" -tyyppiseen naapuripoytavakoiluun. Saimme melko napakasti maustettuja lisukkeita ja kulholliset riisia. Hyvaa oli, ja paikallisessa oluessakaan ei ollut valittamista. Onnistuneen illallisen jalkeen suunnistimme sateen edelleen ropistessa takapihojen lapi hostellille. Ja sitten olutkioskin kautta blogia paivittamaan.
Moinen kahden oluen hurvittelu paatyi siihen, etta Viivi kompastui nurkkassa kuivumassa olleeseen sateenvarjoon teloen sontikkaparan umpisolmuun. Taman jalkeen han totesi havittaneensa kameransa, missa oli noin viisituhatta otosta tahanastiselta matkaltamme.
Loogista paattelya harrastanut kirjuri suoritti suihkusta tultuaan etsintaretken sateenvarjo-onnettomuuden tapahtumapaikalle ja loysi kameran vahingoittumattomana. Samaisesta nurkasta loytyi myos Viivin junalippu Ulan Batorista Pekingiin. Sita ei kukaan ollut edes ehtinyt viela kaivata.
Ilta paattyi siihen, etta korjasin lorisevan hostellin vessan. Mitapa eivat vuodet Venajalla opettaisi. Yo soy fontanero. Epailen vahvasti, etta sanitaariremonttini kestaa tasan tarkkaan siihen asti, kun seuraava hadanalainen tarvitsee toilettia.
Mutta mitapa siita. Nykyhetki merkitsee, ja nyt on kaikki oikein hyvin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti