Viimeisiä kilometrejä viedään.Kolmen tunnin junailu, ja olemme Pekingissä.
Junassa yöpyminen alkaa ainakin viime yön kokemusten jälkeen jo riittääkin. Kun telien vaihdosta oli selvitty, juna ajoi hirveän nykimisen ja kolinan saattelemana takaisin asemalle. Kello lähenteli tällä hetkellä puolta yötä. Puolen tunnin torkkumisen jälkeen saimme passimme leimattuina takaisin ja ajattelimme ilahtuneina, että nyt pääsemme vihdoin eteenpäin.
Vielä mitä. Jyskyttelimme ratapihalla edestakaisin ainakin sen edellisessä kirjoituksessa manaamani tunnin verran hirmuista kolinaa pitäen. Anni epäili, että veturissa oli puikoissa joku autokoululainen. Siltä meno maistuikin. Junassa oli ihan älyttömän kuuma, koko Siperian halki singahduksemme lämpöennätykset paukkuivat ylivoimaisesti, ja poukkoileva meno viimeistään torpedoi kaikki nukkumisyritykset.
Jossain vaiheessa uni tuli kuitenkin silmään ja katkesi vasta aamuyöstä siihen, että kylmyys (sic!) pakotti kiskomaan nelikulmaisen villahuovan tiukemmin korville. Allekirjoittanut jupisi mielessään, että tämä saa luvan olla vihonviimeinen yö liian lyhyessä sängyssä liian pienen peiton alla.
Nyt junassa matkustaminen alkaa tuntua jo ”oltaispa jo perillä” –pakkopullalle. Gobin autiomaa on vaihtunut aamun kuluessa erinomaisen USSR-henkiseksi, rumaksi teollisuusalueeksi, ydinvoimaloiksi ja kaatopaikoiksi. Tällä kertaa tiedämme, että kyse ei onneksi ole Pekingin keskustasta. Vilaus Kiinan muuriakin näkyi aamulla junan ikkunasta, eli jotain ei-neuvostoliittolaistakin rakennuskantaa täällä sentään on jäljellä. Mutta yleisvaikutelma junan ikkunasta on jälleen kerran ankea, rähjäinen ja roskainen.
Olen viettänyt Pekingissä kaksi viikkoa toukokuussa 1994, muille kaupunki on uusi tuttavuus. Mielenkiintoista nähdä, millainen olympiahype kaupungissa vallitsee, Ainakan ei tarvitse enää matkustaa junalla.
Paitsi Annin, noin viikon päästä pitkin Vietnamia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti