Seuraava aamu valkeni ainakin kahden hengen teltassa siten, etta naapurista kuului kauheaa kiljuntaa. Araknofobia-Anni oli loytanyt majoitustiloistaan paukan eli suomalaisittan hamahakin. Huudosta paatellen hamis oli vahintaan kokoa medved, Viivi tosin totesi myohemmin etta halkaisija jalkoineen oli muutaman millin luokkaa. Anni pakeni teltasta ja jatti Viivin ja Millan hamahakin armoille, mita nama kovaaanisesti protestoivat.
Meteli olisi herattanyt kuolleetkin, joten vetaydyimme nuotiolle aamukahville. Svetlanalla oli kaunis ajatus keittaa meille aamupuurot, mutta Viivin suureksi iloksi puuropussin kylki osui kattilaan, pussiin paloi reika ja kallisarvoiset puurohiutaleet valuivat nuotioon. Tyytyvainen nauru raikasi Baikalin rannoilla.
Aamiaishampurilaisten jalkeen totesimme Baikalin edelleen liian hyiseksi uimapuuhiin ja kipusimme sen sijaan laheiselle vuorenrinteelle ihastelemaan maisemia ja rinteen kukkaloistoa. Hepokatteja oli polulla poikittain satoja kappaleita. Rinteen alas kipuaminen yhdistettyna yhteensa noin 30 kilometrin reippailuun kahden paivan aikana aiheutti myohemmin eraan nilkan ja eraan toisen polven turpoamista palloksi, mutta vanhuuspa ei tule yksin joten karsimme urheasti matkan pikkuvaivat.
Kun olimme purkaneet leirin ja lahdossa juuri vanhaa, Baikalin kiertavaa museorautatieta pitkin kulkemaan eteenpain, paikalle hoyrysi ihka oikea vanhan ajan juna. Tama turistijuna kulkee vanhaa rataa pitkin kerran viikossa tarjoten ainakin upeita maisemia matkustajilleen, koska rata kulkee aivan rantatormaa pitkin. Meille, ja erityisesti Annille, juna tarjosi hippulat vinkumaan -elamyksia, kun kipitimme matkan varrelle osuineiden tunneleiden (niita oli MONTA) lapi puolijuoksua. Ajatus hoyryjunan kanssa samaan tunneliin joutumisesta ei nimittain houkutellut erityisesti ketaan. Onneksemme juna ohitti meidat ja ylitti raiteille huolellisesti asettelemamme ruplan kolikot prassaten ne lituskoiksi vasta kun olimme pysahtyneet uimatauolle.
Eli Baikalissa on nyt uitu! Milla, tuo urhea suomalainen, jopa kaksikin kertaa. Vesi oli kieltamatta henkeasalpaavan kylmaa, mutta erityisesti uimisen tuskaisuutta lisasi rannan teravasarmainen kivikko, joka raateli vaelluksesta ja rautatiekiskoilla tepastelusta kipeytyneita kinttujamme. Kokemus oli kuitenkin varsin virkistava ja ennen muuta mieliinpainuva. Ihanat naiset paistattelivat jalkeenpain paivaa rannalla ja olivat hyvin tyytyvaisia itseensa.
Jatkoimme matkaa kiskoja pitkin, kunnes nalka alkoi kurnia suolistossa. Kuin tilauksesta eteemme osui upouusi taukopaikka, jossa oli jamerat penkit ja poyta seka roskis. (Toim. huom. Venajalla moiset rakennelmat ovat yltioharvinaisia.) Svetlana kokkasi meille jalleen maittavat macaroni and cheeset ja palanpainikkeeksi saatiin Baikalin vetta, joka kai ihan oikeastikin on melko juomakelpoista. Ainakin kirkasta se oli. Milla otti torkut sateenvarjon alla.
Jatkoimme taas matkaa erittain epakaytannollisesti aseteltuja ratapolkkyja pitkin tepastellen. Askelen piti olla joko megalyhyt tai Euroopan pisimmille reisiluillekin megapitka, jos aikoi pysya polkyilla. Romukaksikko Anni ja Viivi kulkivat karkijoukon kannoilla keraten ainakin allekirjoittaneelle edelleen hamaran peittoon janneesta syysta mukaansa kaiken irtonaisen, ruostuneen ja PAINAVAN rautaromun, mita raiteista irti lahti. Kaikki toki kantoivat tassa vaiheessa repuissaan edustavaa valikoimaa kauniita, valkoisia Baikalin rannan kivia.
Eramaan jalkeen Angasolkan kylaa lahestyttaessa vaenpaljous alkoi huimata paata. Angasolkassa, jonne ei mene autotieta, ainoastaan junarata, pysahdyimme kaupassa ostamassa juomista ja jatimme sitten jaahyvaiset Baikalille. Kuljimme metsapolkua pitkin museoradalta kohti nykyisin kaytossa olevaa Trans-Siperian rataa. Tama reitti oli niin kansoitettu, etta pitkospuut ja purojen ja jokien yli johtavat sillat olivat kutakuinkin kunnossa, mita ei voi sanoa edellispaivan ransistyneista vesistojen ylityspaikoista.
Retkemme viimeinen osuus oli varsin kattavan KoVaHi:n irrottava, jyrkka ja pitka nousu. Sen paalla oli aikaa hengahtaa puun alla ja muistella opittuja venajan sanoja, kuten babushka-oduvantshikkia ja erityisesti Annin suurta suosikkia, golomenko-kalaa, jonka koostumuksesta 60% on rasvaa, joka sulaa auringossa ja on Baikalissa elavien norppien lempiruokaa.
Noin ziljoonan muun paikallisen Baikal-retkeilijan kanssa sullouduimme illansuussa Irkutskiin menevaan paikallisjunaan Tjomnaja Pad -nimisella asemalla. Anni teki tuttavuutta junassa kymmenen ruplan hintaan kummallisen nakoisia lehtinippuja kaupustelevan mummon kanssa. Svetlanan mukaan Annin ostos oli tsheremsha-niminen kasvi, ja se maistui aivan valkosipulilta. Anni leikki lehmaa ja puputti lehtia urakalla, muutkin toki maistelimme.
Kahden paivan ulkoilu alkoi painaa ja yksi sun toinen nuokahteli junan madellessa takaisin kohti Irkutskia. Rauhallinen torkkutuokiomme keskeytyi, kun vaunussamme syntyi kunnon nyrkkitappelu paikallisen Keravan kollit -tyyppisen poikaporukan kesken. Tilanne rauhoittui Irkutskiin mennessa sen verran, etta paasimme tappelunnujakan keskelta ehjina laiturille. Svetlanan boyfriend, Baikal Adventures -firman manageri Anton oli meita asemalla vastassa ja savunhajuinen, nokinen, likainen ja hikinen mutta silti ah niin onnellinen retkueemme paasi takaisin hostellille suihkuun ja levittelemaan kamoja tuulettumaan.
Olimme liian uuvahtaneita siirtymaan Irkutskin yohon, joten jarjestimme hostellin kyokissa juhlaillallisen johon kuului pelmeneja, pietarinlimppua, suolakurkkuja, smetanaa, kurkku-tomaattisalaattia ja Annin ostamaa heinaa. Hyvaa oli. Junaan verrattuna maltillisesti hytkyva ja retkipatjaan verrattuna suloisen pehmoinen heteka takasi hyvat unet aamuun asti. Viivi tosin karsi hieman eraan nimelta mainitsemattoman takamuksen viistaessa paata hetekan ylapedilta kasin...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti