Choirissa 4,5 tuntia UB:sta lahdon jalkeen 30.6. klo 12.45

Herasimme aamukuudelta ja saimme ensimmaista kertaa talla matkalla pakattua tavaramme rinkkoihin kaikessa rauhassa ja joitakin perusjarkevyysperiaatteita noudattaen. Lopputulos: puoleen alkuperaisesta kutistuneet kantamukset, joita oli suorastaan ilo kuljettaa selassaan. Harmittavasti rinkankatomatka oli talla kertaa minimaallinen, silla olimme Lonely Planetin karttaonnettomuudesta viisastuneena tilanneet hostellista asemakyydin hintaan 500 tykrykkia (uusi nimi Mongolian valuutalle) per nena, eli 34 senttia kustansi se kyyti. Katsoimme, etta meilla oli siihen varaa. Hevosenpaat repuista kurkistellen tallustimme Ulan Batorin rautatieasemalla laiturille numero yksi, jonne junamme pian saapuikin.

Tuttu neuvostojunamalli, mutta niin siisti, etta eroaa suuresti tahan asti oikeinkin siisteilta vaikuttaneista venalaisjunista. Lisaksi junassa on ilmastointi - asemalla piti kaivaa villasukat rinkasta, mutta nyt, kun olemme jo Gobin autiomaassa, ei enaa palele. Eipa tosin ole hikikaan. Junassa saimme aikaan hamminkia kun yritimme ottaa kuumavesisamovaarista puurovetta - lopulta maksoimme kiltisti 100 tykrykkia vesikupillisesta ja rauha palasi vaunuun.

Saimme juuri omat aamiaisevaamme syotya kun vaunupalvelija toi meille lentokoneateria-tyyppisen, nakojaan lipun hintaan kuuluvan aamiaislounaan. Soimme senkin, hyvaa oli.

Lukaisin aamupaivalla kirjan, Margaret Atwoodin Poikkeustilan. Hyva oli sekin. Milla nukkuu, Annille ja Viiville piti keksia aktiviteettia joten laitoin tytot arvuuttelemaan, mika elain nakyy seuraavaksi junan ikkunasta. Hyvaa harjoittelua hypoteettisia lapsia ajatellen.

Valitimme koko alkumatkan, etta maisemat ovat pelkkaa pusikkoa. Eivatpa ole enaa. Junamme hytkyy ja keinahtelee talla hetkella Gobin autiomaan halki. Ikkunasta nakyy haalean sininen taivas ja vaaleankeltaista hiekkaa, siella taalla pieni ruohontoppyra. Ilkmeisesti niista riittaa syotavaa, silla lehmia ja hevosia nakyy edelleen satunnaisesti. Radan vierta kulkevan puhelinlinjan pylvaita katsellessa huomaa, etta keskipaivan aurinko porottaa taalla korkealta ja kovaa: pylvaista ei jaa juuri minkaanlaista varjoa. Siella taalla nakyy viela talojakin, mutta valtaosin eramaalta nayttaa. Itse asiassa aika uskomaton naky, kun tuijottaa ikkunasta avautuvaa aavikkoa ja miettii, miten me olemme oikein tanne paatyneet?!