Ulan Batorissa 27.6. klo 11.00

Yo junassa meni vaihtelevasti mutta aamulla kaikki kuitenkin avasivat reippaasti silmansa kellon soidessa kuudelta. Vessajonotuksen jalkeen iskimme rutinoituneesti kamat kasaan ja ehdimme ihailla junan ikkunasta avautuvaa aromaisemaa ja vuoria, joita jurtat taplittivat. Jurtan viereen parkkeerattu, uutuuttaan kiiltava Land Rover nayttaa hassulta.

Pian kauniin, karun maiseman keskelta alkoi kuitenkin kohota aarimmaisen ruma teollisuusalue. Rajahtanytta neuvostoarkkitehtuuria koko rahalla. Huomasimme joitakin hetkia myohemmin, etta kyseessa ei valitettavasti ollutkaan teollisuusalue vaan Ulan Batorin keskusta... Koko junavaunu, tai ainakin kaikki ulkomaalaiset, livat lievasti tyrmistyneita kaupungin ensivaikutelmasta.

Lonely Planet, tuo muuten niin ansioitunut matkaopassarja, saisi petrata rajusti karttojensa kanssa. Tama tuli taas kerran todettua, kun noin 600 metria kartalla oli ainakin puolentoista kilometrin mittainen kun tallustimme aamuisen Ulan Batorin halki kohti netista varaamaamme hostellia. Itse asiassa itse hostellin osoitetta ei ollut edes tiedossa, ohjeissa oli vain neuvottu menemaan eraaseen kahvilaan, josta saisimme ohjeet siita, miten Happy Guesthouseen loydetaan perille.

Vaan eipa saatu. Kahvilassa ainoan paikalla olevan piirakanpaistajan kielitaito oli nolla ja yleinen tietoisuus kaupungin tapahtumista, saati Happy Guesthousen sijainnista, aivan yhta vahainen. Pidimme kahvilan terassilla kriisipalaverin, yritimme soittaa Happy Guesthouseen, jonka numero ei tietenkaan vastannut. Onneksi Millalla oli Irkutskin hostellista mukaan ottamansa UB Guesthousen kortti, jonne Sanna ja Anna oli asemalta haettu. Soitto sinne, tilaa kuulemma oli, joten rinkat selkaan ja viela parin korttelin kavely uuteen kotiimme.

Uusi koti oli siisti, vastaanotto ylen ystavallinen. Saimme rinkat tilapaissailytykseen, paasimme suoraan aamiaispoytaan, sain blogia paivitettya ilmaisen nettiyhteyden valityksella ja hostellista varasimme myos retken jurttaan Tereljin kansallispuistossa. Oma huonekin loytyi pian samaan hostelliin kuuluvasta kakkosasunnosta, paasimme suihkuun ja suuntasimme sitten kohti kaupunkia.

Olimme varanneet juanliput Ulan Batorista Pekingiin paikallisen Selena-matkatoimiston kautta ja maksaneet siis tyystin tuntemattomalle mongolialaiselle Western Unionin valityksella 460 taalaa. Meilla oli matkatoimiston osoite ja saimme viela hostellilta yksityiskohtaiset, aaniefektein varustetut ohjeet paikan paalle loytamiseksi. Helpommin sanottu kuin tehty: Loysimme oikean kadun, mutta oikean numeroisen talon numero 32 paikalla oli numero 40. Talojen numerot poukkoilivat jarjenvastaisesti numerosta 30 numeroon 69, ystavallisten mongolialaisten mongoliankieliset neuvot menivat iloisesti ristiin, sen vahan mita niista ymmarsimme. Lopulta satuimme vahingossa oikean talon luo, hetken kierreltyamme ja mongolialaista osoitetta tulkittuamme valitsimme yhden rappukaytavan ja lopuksi suunnatonta siviilirohkeutta osoittanut Anni koputti ovelle, jossa ei lukenut mitaan, eika varsinkaan mitaan matkatoimistoon viittaavaa.

Vaan matkatoimistopa siella oli, ja saimme mykalta virkailijalta kasiimme kauan kaivatut odysseiamme viimeisen etapin piletit. Lievaa hilpeytta aiheutti se, etta liput oli kirjoitettu melko mielikuvitusrikkaasti: sukunimen ja etunimen ensimmaisen kirjaimen sijasta lipuissa oli etunimi ja toisen nimen ensimmainen kirjain.

Pari tuntia sitten olimme kodittomia, painavat rinkat selassamme horjuvia ihmisraunioita vailla tietoa poispaasysta tasta maanpaallisesta neuvostomuseosta, puhumattakaan siita, ettemme tienneet lainkaan, mita taalla tekisimme kolmen paivan ajan. Nyt oli katto paan paalla ja menolippu eteenpain seka Tereljin kansallispuistoretki varattuna, ja koko Mongolia alkoi nayttaa huomattavasti valoisammalta maailmankolkalta. Matkalippuepisodista rohkaistuneena paatimme nauttia hyvin ansaitun myohaisaamiaisen/varhaisen lounaan paikallisessa ravitsemusliikkeessa. Valitsimme randomilla Little Cafe -nimisen kuppilan ja syoksyimme ennakkoluulottomasti sisaan. Kolme sanaa englantia puhunut tarjoilijaja pelkastaan mongoliankielinen ruokalista enteilivat pahaa, mutta lopulta kaikki saivat erittainkin mainiosti ja maittavasti vatsansa tayteen - noin puolellatoista eurolla. Maan hintataso on Venajan jalkeen tolkuttoman alhainen.

Lahdimme tallustelemaan kohti kulttuurikohdettamme, Gandanin luostaria, jonne kuljimme keskustaa kiertavan jurtta- ja hokkeliasutusalueen lapi. Ostimme muutamalla kymmenella sentilla ranteisiimme buddhalaiset rukousnauhat matkan varrelle osuneesta puodista. Anni puolestaan ilahdutti paikallista pappaa hankkimalla hanelta traditionaalisen mongolialaisen hevosenpaaviulun. Pappa jai harmittavasti valokuvaamatta, joten jalleennakemisen riemu oli molemminpuolinen kun A ja pappa kohtasivat myohemmin uudemman kerran kaupungilla. Peukaloja nosteltiin ja pappa saatiin vihdoin ikuistettua, hmm, pikseleiksi.

Luostarista ja muista Mongolian ihmeista kerron lisaa luultavasti Pekingista kasin. Sunnuntaihin asti siis nakemiin ja kuulemiin!