Yo junassa meni vaihtelevasti mutta aamulla kaikki kuitenkin avasivat reippaasti silmansa kellon soidessa kuudelta. Vessajonotuksen jalkeen iskimme rutinoituneesti kamat kasaan ja ehdimme ihailla junan ikkunasta avautuvaa aromaisemaa ja vuoria, joita jurtat taplittivat. Jurtan viereen parkkeerattu, uutuuttaan kiiltava Land Rover nayttaa hassulta.
Pian kauniin, karun maiseman keskelta alkoi kuitenkin kohota aarimmaisen ruma teollisuusalue. Rajahtanytta neuvostoarkkitehtuuria koko rahalla. Huomasimme joitakin hetkia myohemmin, etta kyseessa ei valitettavasti ollutkaan teollisuusalue vaan Ulan Batorin keskusta... Koko junavaunu, tai ainakin kaikki ulkomaalaiset, livat lievasti tyrmistyneita kaupungin ensivaikutelmasta.
Lonely Planet, tuo muuten niin ansioitunut matkaopassarja, saisi petrata rajusti karttojensa kanssa. Tama tuli taas kerran todettua, kun noin 600 metria kartalla oli ainakin puolentoista kilometrin mittainen kun tallustimme aamuisen Ulan Batorin halki kohti netista varaamaamme hostellia. Itse asiassa itse hostellin osoitetta ei ollut edes tiedossa, ohjeissa oli vain neuvottu menemaan eraaseen kahvilaan, josta saisimme ohjeet siita, miten Happy Guesthouseen loydetaan perille.
Vaan eipa saatu. Kahvilassa ainoan paikalla olevan piirakanpaistajan kielitaito oli nolla ja yleinen tietoisuus kaupungin tapahtumista, saati Happy Guesthousen sijainnista, aivan yhta vahainen. Pidimme kahvilan terassilla kriisipalaverin, yritimme soittaa Happy Guesthouseen, jonka numero ei tietenkaan vastannut. Onneksi Millalla oli Irkutskin hostellista mukaan ottamansa UB Guesthousen kortti, jonne Sanna ja Anna oli asemalta haettu. Soitto sinne, tilaa kuulemma oli, joten rinkat selkaan ja viela parin korttelin kavely uuteen kotiimme.
Uusi koti oli siisti, vastaanotto ylen ystavallinen. Saimme rinkat tilapaissailytykseen, paasimme suoraan aamiaispoytaan, sain blogia paivitettya ilmaisen nettiyhteyden valityksella ja hostellista varasimme myos retken jurttaan Tereljin kansallispuistossa. Oma huonekin loytyi pian samaan hostelliin kuuluvasta kakkosasunnosta, paasimme suihkuun ja suuntasimme sitten kohti kaupunkia.
Olimme varanneet juanliput Ulan Batorista Pekingiin paikallisen Selena-matkatoimiston kautta ja maksaneet siis tyystin tuntemattomalle mongolialaiselle Western Unionin valityksella 460 taalaa. Meilla oli matkatoimiston osoite ja saimme viela hostellilta yksityiskohtaiset, aaniefektein varustetut ohjeet paikan paalle loytamiseksi. Helpommin sanottu kuin tehty: Loysimme oikean kadun, mutta oikean numeroisen talon numero 32 paikalla oli numero 40. Talojen numerot poukkoilivat jarjenvastaisesti numerosta 30 numeroon 69, ystavallisten mongolialaisten mongoliankieliset neuvot menivat iloisesti ristiin, sen vahan mita niista ymmarsimme. Lopulta satuimme vahingossa oikean talon luo, hetken kierreltyamme ja mongolialaista osoitetta tulkittuamme valitsimme yhden rappukaytavan ja lopuksi suunnatonta siviilirohkeutta osoittanut Anni koputti ovelle, jossa ei lukenut mitaan, eika varsinkaan mitaan matkatoimistoon viittaavaa.
Vaan matkatoimistopa siella oli, ja saimme mykalta virkailijalta kasiimme kauan kaivatut odysseiamme viimeisen etapin piletit. Lievaa hilpeytta aiheutti se, etta liput oli kirjoitettu melko mielikuvitusrikkaasti: sukunimen ja etunimen ensimmaisen kirjaimen sijasta lipuissa oli etunimi ja toisen nimen ensimmainen kirjain.
Pari tuntia sitten olimme kodittomia, painavat rinkat selassamme horjuvia ihmisraunioita vailla tietoa poispaasysta tasta maanpaallisesta neuvostomuseosta, puhumattakaan siita, ettemme tienneet lainkaan, mita taalla tekisimme kolmen paivan ajan. Nyt oli katto paan paalla ja menolippu eteenpain seka Tereljin kansallispuistoretki varattuna, ja koko Mongolia alkoi nayttaa huomattavasti valoisammalta maailmankolkalta. Matkalippuepisodista rohkaistuneena paatimme nauttia hyvin ansaitun myohaisaamiaisen/varhaisen lounaan paikallisessa ravitsemusliikkeessa. Valitsimme randomilla Little Cafe -nimisen kuppilan ja syoksyimme ennakkoluulottomasti sisaan. Kolme sanaa englantia puhunut tarjoilijaja pelkastaan mongoliankielinen ruokalista enteilivat pahaa, mutta lopulta kaikki saivat erittainkin mainiosti ja maittavasti vatsansa tayteen - noin puolellatoista eurolla. Maan hintataso on Venajan jalkeen tolkuttoman alhainen.
Lahdimme tallustelemaan kohti kulttuurikohdettamme, Gandanin luostaria, jonne kuljimme keskustaa kiertavan jurtta- ja hokkeliasutusalueen lapi. Ostimme muutamalla kymmenella sentilla ranteisiimme buddhalaiset rukousnauhat matkan varrelle osuneesta puodista. Anni puolestaan ilahdutti paikallista pappaa hankkimalla hanelta traditionaalisen mongolialaisen hevosenpaaviulun. Pappa jai harmittavasti valokuvaamatta, joten jalleennakemisen riemu oli molemminpuolinen kun A ja pappa kohtasivat myohemmin uudemman kerran kaupungilla. Peukaloja nosteltiin ja pappa saatiin vihdoin ikuistettua, hmm, pikseleiksi.
Luostarista ja muista Mongolian ihmeista kerron lisaa luultavasti Pekingista kasin. Sunnuntaihin asti siis nakemiin ja kuulemiin!
perjantai 29. kesäkuuta 2007
Sukhbaatarissa Mongolian rajalla 26.6. klo 21.10 paikallista aikaa
Lievaa viivetta raportointiin aiheuttaneen hektisen matkanteon ja Virpi Hameen-Anttilan Alastonkuvia-romaanin jalkeen siirrymme taas reaaliaikaiseen paivakirjailuun.
Uuvahdimme katkonaiseen uneen aamuyolla, jostain syysta uni ei tullut oikein kenellakaan silmaan. Junan patjat olivat ohuet ja kovat ja jokaisella maitolaiturilla pysahteleva menopelimme etenee niin katkonaisesti, ettei suotuisia nukkumisolosuhteita paase syntymaan.
Tanaan herasimme jo aivan erilaisissa maisemissa: vuoria, aroja ja toki edelleen pusikkoa, mutta varsin kitukasvuista sellaista. Ja lehmia. Paljon likaisia lehmia. Annin mielesta nayttaa silta, etta viimeiksi tassa maailmankolkassa ovat vierailleet mammutit. Allekirjoitamme.
Puksuttelimme aron halki kun olin menossa vaunun toisessa paassa olevaan vessaan. Yht'akkia eraasta hytista pisti esiin entisen tyokaverini Sannan paa, joka kiekaisi, etta onpa kiva nahda tuttuja taallakin... Maailma todellakin ON pieni, kuten yksissa tuumin todettiin. Sanna oli ystavansa Annan kanssa astunut junaan Ulan-Udessa ja myos matkalla Mongoliaan. Kuulumisia vaihdellen kului matkakin leppoisasti Venajan ja Mongolian rajalle Naushkin pikkukaupunkiin asti.
Siita eteenpain paivamme kulkua voi parhaiten kuvata sanaparilla status quo. Rajan ylitys kesti kaikkinensa noin 9,5 tuntia. Onneksi asemilla oli vessat. Junassamme on talla hetkella kaksi vaunua, eli viitisenkymmenta matkustajaa, ja raja-asemien vali on parisenkymmenta kilometria. Ellei allekirjoittanut olisi ollut uppoutuneena 500-sivuiseen Hameen-Anttilaansa, olisi han voinut kertoa muisteloita lapsuutensa Neuvostoliitosta, jossa tamankaltaiset rajanylitykset olivat Nuija- ja Vaalimaallakin arkipaivaa. Kaikille niille, jotka edelleen tuskailevat Suomen ja Venajan valisten raja-asemien toimitaa, voimme suositella avartavaa vierailua Naushkiin. Omat rajamme nayttaytyvat sen jalkeen tehokkuuden ruumiillistumina.
Naushkissa mieltame ilahdutti erityisesti glitter-teepaitaan, farkkuihin ja korkokenkiin sonnustautunut teini-ikaiselta vaikuttava tullivirkailijatar, joka vaati meita avaamaan jokaikisen rinkan ja esittelemaan Irkutskissa niihin sikin sokin sullomiamme, suoraan sanottuna aivan saatanan pahalle haisevia likapyykkejamme itselleen. Absurdius saavutti kuitenkin huippunsa vasta silloin, kun samainen neitokainen kysyi raitahousuissaan ja siittiopipossaan viattomuuden ja viisitoistavuotisuuden ruumiillistumalta nayttavalta Annilta ilmeisesti ainoan osaamansa englanninkielisen kysymyksen: "drugs?" Anni vastasi iloisesti "niet, niet", ja saimme glitter-neitsykaiselta leimat deklaratsija-papereihimme. Hyvin vastattu.
Mongolian puolella Sukhbaatarissa meno ei ollut sen railakkaampaa, mutta ainakaan kukaan ei osoittanut liiallista kiinnostusta haisevia kamojamme kohtaan. Saimme rajalla myos vaihdettua paikallista valuuttaa ainakin hallussamme olevien kirjallisten lahteiden mukaan melko hyvaan kurssiin. Valuutan nimi on togrog, lisatkaa o-kirjainten paalle pisteet. Se on toinen osaamamme mongoliankielinen sana. Toinen on orgontsoloo, ja taas pisteet o-kirjainten paalle. Se tarkoittaa isoa katua.
Vaihtelua rajalla jumittamiseen ovat tuoneet ainakin seuraavat episodit: blogin nimi oli enne, silla heti Mongolian puolelle saavuttuamme nakyivat junan ikkunasta ensimmaiset jurtat. Ne ovat sympaattisen nakoisia valkoisia pyoryloita karussa maastossa. Viivi ja Anni suorittivat Naushkissa visiitin torille ja ruokakauppaan ja Lauralla lisattyna aseman kuuden ruplan hintaiseen luksusvessaan. Tutustuimme myos paikalliseen vasikkaan ja estimme Annia lahjoittamasta yhteista matkakassaamme naushkilaiselle spurgulle. Sukhbaatarissa samaisten Annin ja Viivin junastapoistumisoperaatiolle meinasi kayda ohraisesti, kun juna yllattaen lahtikin vaihtamaan raidetta ja laiturilla paivaa paistattaneet tytot joutuivat pinkomaan kuin pikamatkanjuoksijat paastakseen takaisin kyytiin. Luulimme, etta junan vihdoin startatessa kohti Ulan Batoria Annille oli kaynyt toistamiseen niin talla kertaa kohtalokkain seuraiksin, mutta kuriton ammattilapsemme olikin vain karannut naapurihyttiin juoruamaan.
Ravintolavaunuateriointi on jaanyt tanaan haaveeksi vaan, koska junassa ei ole ravintolavaunua. Onneksi sveitsilaistynyt maannaisemme lahjoitti meille puolikkaan leivan omien evaidemme lisaksi. Niilla seka ianikuisilla puuroilla ja pussikeitoilla olemme selvinneet hengissa tastakin paivasta.
Summa summarum: Toiseksi viimeinen junayo alkamassa. Junalla on kivempi matkustaa silloin, kun juna liikkuu eteenpain ja junailu on tylsaa ja puuduttavaa silloin, kun juna ei koko paivana liiku metriakaan eteenpain. Olo on hikinen ja likainen. Mongoliaa odotamme kaikki innolla, se on kuitenkin umpituttuun Venajaan verrattuna oikeasti eksoottinen seisakki matkallamme kohti Kiinaa. Olemme edelleen sita mielta, etta tama on matka, joka kannattaa jokaisen tehda. Luulen, etta olemme myos sita mielta, etta juuri tassa retkikunnassa sen tekeminen on ihan alyttoman kivaa.
Uuvahdimme katkonaiseen uneen aamuyolla, jostain syysta uni ei tullut oikein kenellakaan silmaan. Junan patjat olivat ohuet ja kovat ja jokaisella maitolaiturilla pysahteleva menopelimme etenee niin katkonaisesti, ettei suotuisia nukkumisolosuhteita paase syntymaan.
Tanaan herasimme jo aivan erilaisissa maisemissa: vuoria, aroja ja toki edelleen pusikkoa, mutta varsin kitukasvuista sellaista. Ja lehmia. Paljon likaisia lehmia. Annin mielesta nayttaa silta, etta viimeiksi tassa maailmankolkassa ovat vierailleet mammutit. Allekirjoitamme.
Puksuttelimme aron halki kun olin menossa vaunun toisessa paassa olevaan vessaan. Yht'akkia eraasta hytista pisti esiin entisen tyokaverini Sannan paa, joka kiekaisi, etta onpa kiva nahda tuttuja taallakin... Maailma todellakin ON pieni, kuten yksissa tuumin todettiin. Sanna oli ystavansa Annan kanssa astunut junaan Ulan-Udessa ja myos matkalla Mongoliaan. Kuulumisia vaihdellen kului matkakin leppoisasti Venajan ja Mongolian rajalle Naushkin pikkukaupunkiin asti.
Siita eteenpain paivamme kulkua voi parhaiten kuvata sanaparilla status quo. Rajan ylitys kesti kaikkinensa noin 9,5 tuntia. Onneksi asemilla oli vessat. Junassamme on talla hetkella kaksi vaunua, eli viitisenkymmenta matkustajaa, ja raja-asemien vali on parisenkymmenta kilometria. Ellei allekirjoittanut olisi ollut uppoutuneena 500-sivuiseen Hameen-Anttilaansa, olisi han voinut kertoa muisteloita lapsuutensa Neuvostoliitosta, jossa tamankaltaiset rajanylitykset olivat Nuija- ja Vaalimaallakin arkipaivaa. Kaikille niille, jotka edelleen tuskailevat Suomen ja Venajan valisten raja-asemien toimitaa, voimme suositella avartavaa vierailua Naushkiin. Omat rajamme nayttaytyvat sen jalkeen tehokkuuden ruumiillistumina.
Naushkissa mieltame ilahdutti erityisesti glitter-teepaitaan, farkkuihin ja korkokenkiin sonnustautunut teini-ikaiselta vaikuttava tullivirkailijatar, joka vaati meita avaamaan jokaikisen rinkan ja esittelemaan Irkutskissa niihin sikin sokin sullomiamme, suoraan sanottuna aivan saatanan pahalle haisevia likapyykkejamme itselleen. Absurdius saavutti kuitenkin huippunsa vasta silloin, kun samainen neitokainen kysyi raitahousuissaan ja siittiopipossaan viattomuuden ja viisitoistavuotisuuden ruumiillistumalta nayttavalta Annilta ilmeisesti ainoan osaamansa englanninkielisen kysymyksen: "drugs?" Anni vastasi iloisesti "niet, niet", ja saimme glitter-neitsykaiselta leimat deklaratsija-papereihimme. Hyvin vastattu.
Mongolian puolella Sukhbaatarissa meno ei ollut sen railakkaampaa, mutta ainakaan kukaan ei osoittanut liiallista kiinnostusta haisevia kamojamme kohtaan. Saimme rajalla myos vaihdettua paikallista valuuttaa ainakin hallussamme olevien kirjallisten lahteiden mukaan melko hyvaan kurssiin. Valuutan nimi on togrog, lisatkaa o-kirjainten paalle pisteet. Se on toinen osaamamme mongoliankielinen sana. Toinen on orgontsoloo, ja taas pisteet o-kirjainten paalle. Se tarkoittaa isoa katua.
Vaihtelua rajalla jumittamiseen ovat tuoneet ainakin seuraavat episodit: blogin nimi oli enne, silla heti Mongolian puolelle saavuttuamme nakyivat junan ikkunasta ensimmaiset jurtat. Ne ovat sympaattisen nakoisia valkoisia pyoryloita karussa maastossa. Viivi ja Anni suorittivat Naushkissa visiitin torille ja ruokakauppaan ja Lauralla lisattyna aseman kuuden ruplan hintaiseen luksusvessaan. Tutustuimme myos paikalliseen vasikkaan ja estimme Annia lahjoittamasta yhteista matkakassaamme naushkilaiselle spurgulle. Sukhbaatarissa samaisten Annin ja Viivin junastapoistumisoperaatiolle meinasi kayda ohraisesti, kun juna yllattaen lahtikin vaihtamaan raidetta ja laiturilla paivaa paistattaneet tytot joutuivat pinkomaan kuin pikamatkanjuoksijat paastakseen takaisin kyytiin. Luulimme, etta junan vihdoin startatessa kohti Ulan Batoria Annille oli kaynyt toistamiseen niin talla kertaa kohtalokkain seuraiksin, mutta kuriton ammattilapsemme olikin vain karannut naapurihyttiin juoruamaan.
Ravintolavaunuateriointi on jaanyt tanaan haaveeksi vaan, koska junassa ei ole ravintolavaunua. Onneksi sveitsilaistynyt maannaisemme lahjoitti meille puolikkaan leivan omien evaidemme lisaksi. Niilla seka ianikuisilla puuroilla ja pussikeitoilla olemme selvinneet hengissa tastakin paivasta.
Summa summarum: Toiseksi viimeinen junayo alkamassa. Junalla on kivempi matkustaa silloin, kun juna liikkuu eteenpain ja junailu on tylsaa ja puuduttavaa silloin, kun juna ei koko paivana liiku metriakaan eteenpain. Olo on hikinen ja likainen. Mongoliaa odotamme kaikki innolla, se on kuitenkin umpituttuun Venajaan verrattuna oikeasti eksoottinen seisakki matkallamme kohti Kiinaa. Olemme edelleen sita mielta, etta tama on matka, joka kannattaa jokaisen tehda. Luulen, etta olemme myos sita mielta, etta juuri tassa retkikunnassa sen tekeminen on ihan alyttoman kivaa.
Maanantai 25.6.2007
Seuraava aamu valkeni lievassa lihasjannityksessa. Viikon junassa makaamisen jalkeen 30 kilometrin patikointi kylmiltaan sai takareidet kiristamaan mukavasti. Nautimme hostellissa kiireettoman aamiaisen ja lahdimme sitten tutustumaan Irkutskin kaupunkiin. Ensimmainen tutustumiskohde oli Fun Sport -niminen urheiluliike, josta halusimme hankkia samanlaiset hienot retkisahat kuin Svetlanallakin oli. Valitettavasti niita oli jaljella enaa yksi, ja paatimme, etta sen saa eniten tarvitseva.
Sitten kipitimme apostolinkyydilla kohti Irkutskin keskustaa. Kaupungissa on paljon vanhoja, viehattavia mutta surullisen ransistyneita puutaloja kauniine pitsikoristeineen. Suuntasimme ensin pankkiautomaatin kautta hankkimaan itsellemme matkamuistoiksi kartat Baikalin vanhasta rautatiesta. Sitten huomasimme olevamme yllattaen taas nalkakuoleman partaalla (toim. huom. tama ilmio on toistunut retkellamme noin 1,5 tunnin valein) ja turvauduimme LP:n suosittelemaan kahvilaan jokaisesta venalaiskaupungista loytyvan Karl Marxin kadun varrella. Kafe Snezhenka oli erittain positiivinen yllatys, tunsimme olevamme lahinna Pariisissa. Irkutskia ei siis turhaan kutsuta Siperian Pariisiksi - kaupunki oli muutenkin todella kaunis, siisti ja viehattava. Jopa kaltaistemme Pietari-fanien on todettava, etta Siperian isot kaupungit ovat meille nayttaytyneet viityisina, hyvinhoidettuina ja muutenkin sivistyksen ruumiillistumina. Viivi loihe lausuman, etta taalla kaikki tunnutaan Pietariin verrattuna tehtavan tehokkaasti loppuun asti, kun katselimme Irkutskin keskuspuiston parannustyota. Valitettavasti lausunnonantohetkella nakopiiriin ilmestyi tuo ah niin tuttu naky: kymmenisen kappaletta kaupungin puistotyontekijoita istuskeli tupakalla katselemassa yhden kollegansa ajelua taryjyralla. Mutta noin periaatteessa siis kuitenkin tehokkaasti valmiiksi asti...
Irkutskissa oli kuuma viilean aamun jalkeen. Harhailimme hieman paamaarattomasti ympariinsa kunnes suuntasimme toiseen LP:n suosittelemaan mestaan, viehattavaan wienilaiskahvilaan, jossa soimme mahtavat jatskiannokset. Anni sovitteli ostamaansa ihmehuivia, jonka saa solmittua paahan noin 150 eri tavalla. 149 tapaa olivat oikein somia, se viimeinen malli paassaan toverimme naytti erehdyttavasti siittiosolulta... Keskustelimme kahvilassa siita, miten kaikki on retkellamme mennyt tahan asti suorastaan ihmeellisen sujuvasti ja jouhevasti ja mitaan vastoinkaymisia ei ole ollut.
Ei olisi pitanyt keskustella. Lahdimme hyvissa ajoin, 3,5 tuntia ennen sovittua asemallelahtoaikaa valumaan takaisin hostellille kohti paivaunia, suihkua, rauhallista rinkkojen pakkaamista, iltapalaa ja blogin paivitysta. Lopputulos: valitsimme maailman hitaimman kulkuvalineen, irkutskilaisen trollikka (eli johdinauto eli trolleybus) numero ykkosen, joka ensin lahti vaaraan suuntaan ja juuttui sitten puoleksitoista tunniksi ruuhkaan. Marsut (eli marshrutnoe taksit eli reittitaksit), bussit, henkiloautot ja erityisesti jalankulkijat ohittivat kulkupelimme tuhanteen kertaan. Irkutskissa on puolen miljoonan asukkaan kaupungiksi paljon autoja, joista muuten suurin osa on Japanista tulleita japanilaiseen kayttoon valmistettuja menopeleja, eli niissa on ratti oikealla puolella, mika oikeanpuoleisessa liikenteessa nayttaa aika eksoottiselta. Kaupunki sijaitsee kahden puolen jokea, mutta joen yli paasee vain yhta siltaa tai toista patotieta pitkin. Nama faktat ruuhkaannuttavat kaupungin aamuin illoin tehokkaasti, ja lisaksi patotiella sattunut kolari jumitti liikennetta viela lisaa. Mietimme jo kuumeisesti plan B:ta helteessa metri kerrallaan eteenpain madellessamme, mutta paatimme sitten pysya kohtalon eteemme paiskaaman trollikka-raasun kyydissa katkeraan loppuun asti.
Jo tutuksi tullut KoVaHi oli aikalailla vallalla kun viimein, 45 min ennen asemalle lahtoa, paasimme takaisin hostellille. Pikasuihku ja pikapakkaus, pikainen evasostosretki ja menoksi. Svetlana ja Anton heittivat ystavallisesti meidat takaisin asemalle, missa Irkutsk-Ulan Bator -juna jo odotteli lahtovalmiina. Sanoimme jaahyvaiset Svetlanalle ja suosittelemme Baikal Adventures -firmaa varauksetta kaikille vastaavanlaista reissua suunnitteleville. Firma tekee tilausretkia mihin tahansa Baikalin alueella, myos maastopyorailemaan, kalliokiipeilemaan yms paasee. Erinomaisen mukavia ihmisia ja erinomaisen ammattitaitoisia siina, mita tekevat.
Juna oli ensimmainen, jossa oli lisaksemme paljon muitakin lansituristeja, itse asiassa enemmisto. Juna sinansa oli ihan samanlainen kuin aikaisemmatkin, tosin kuumavesikeitin ei toiminut ja henkilokunnan kanssa kommunikointi oli haasteellista rajallisen mongolian kielen taitomme vuoksi. Junasta loytyi myos 30 vuotta Sveitsissa asunut mukava suomalainen rouva miehineen, rouvan kanssa jutustelimme matkan edetessa moneen otteeseeen.
Asetuimme jo rutinoituneesti taloksi junaan ja saimme kinkkisia aikatauluja tiirailtuamme selville sen, etta saapuisimmekin Ulan Batoriin jo aamuseitsemalta iltakahdeksan sijaan. Sen parempi meille. Lahdimme jo tutuksi tullutta rataa pitkin kohti Baikalia, jonka ilmestymista Anni tiiraili ikkunasta niin pontevasti, etta verhotangotkaan eivat pysyneet paikoillaan vaan nainen lakosi koko verhohokotyksen seka hienon uuden karttansa kanssa pitkin hyttimme lattiaa. Hysteerinen naky.
Pimea laski lankesi juuri kun tulimme Baikal-jarvelle, mutta toisaalta nakyma oli kylla hieno kun rannalla sijaitsevien Sljudjankan ja Baikalskin valot heijastuivat tummaan veteen. Kiersimme Baikalin lansipaan ja pysahdyimme Sljudjankassa, jossa omul-kalan kaupittelijat saivat myyntiartikkeliaan ujutetuksi myos meidan vaunuumme. Vanha tuttu fisunhaju vaunussa jalleen.
Ehdotamme taten, etta kaikki kalanmyynti Trans-Siperian radan varressa kielletaan kansainvalisiin ihmisoikeussopimuksiin vedoten.
Sitten kipitimme apostolinkyydilla kohti Irkutskin keskustaa. Kaupungissa on paljon vanhoja, viehattavia mutta surullisen ransistyneita puutaloja kauniine pitsikoristeineen. Suuntasimme ensin pankkiautomaatin kautta hankkimaan itsellemme matkamuistoiksi kartat Baikalin vanhasta rautatiesta. Sitten huomasimme olevamme yllattaen taas nalkakuoleman partaalla (toim. huom. tama ilmio on toistunut retkellamme noin 1,5 tunnin valein) ja turvauduimme LP:n suosittelemaan kahvilaan jokaisesta venalaiskaupungista loytyvan Karl Marxin kadun varrella. Kafe Snezhenka oli erittain positiivinen yllatys, tunsimme olevamme lahinna Pariisissa. Irkutskia ei siis turhaan kutsuta Siperian Pariisiksi - kaupunki oli muutenkin todella kaunis, siisti ja viehattava. Jopa kaltaistemme Pietari-fanien on todettava, etta Siperian isot kaupungit ovat meille nayttaytyneet viityisina, hyvinhoidettuina ja muutenkin sivistyksen ruumiillistumina. Viivi loihe lausuman, etta taalla kaikki tunnutaan Pietariin verrattuna tehtavan tehokkaasti loppuun asti, kun katselimme Irkutskin keskuspuiston parannustyota. Valitettavasti lausunnonantohetkella nakopiiriin ilmestyi tuo ah niin tuttu naky: kymmenisen kappaletta kaupungin puistotyontekijoita istuskeli tupakalla katselemassa yhden kollegansa ajelua taryjyralla. Mutta noin periaatteessa siis kuitenkin tehokkaasti valmiiksi asti...
Irkutskissa oli kuuma viilean aamun jalkeen. Harhailimme hieman paamaarattomasti ympariinsa kunnes suuntasimme toiseen LP:n suosittelemaan mestaan, viehattavaan wienilaiskahvilaan, jossa soimme mahtavat jatskiannokset. Anni sovitteli ostamaansa ihmehuivia, jonka saa solmittua paahan noin 150 eri tavalla. 149 tapaa olivat oikein somia, se viimeinen malli paassaan toverimme naytti erehdyttavasti siittiosolulta... Keskustelimme kahvilassa siita, miten kaikki on retkellamme mennyt tahan asti suorastaan ihmeellisen sujuvasti ja jouhevasti ja mitaan vastoinkaymisia ei ole ollut.
Ei olisi pitanyt keskustella. Lahdimme hyvissa ajoin, 3,5 tuntia ennen sovittua asemallelahtoaikaa valumaan takaisin hostellille kohti paivaunia, suihkua, rauhallista rinkkojen pakkaamista, iltapalaa ja blogin paivitysta. Lopputulos: valitsimme maailman hitaimman kulkuvalineen, irkutskilaisen trollikka (eli johdinauto eli trolleybus) numero ykkosen, joka ensin lahti vaaraan suuntaan ja juuttui sitten puoleksitoista tunniksi ruuhkaan. Marsut (eli marshrutnoe taksit eli reittitaksit), bussit, henkiloautot ja erityisesti jalankulkijat ohittivat kulkupelimme tuhanteen kertaan. Irkutskissa on puolen miljoonan asukkaan kaupungiksi paljon autoja, joista muuten suurin osa on Japanista tulleita japanilaiseen kayttoon valmistettuja menopeleja, eli niissa on ratti oikealla puolella, mika oikeanpuoleisessa liikenteessa nayttaa aika eksoottiselta. Kaupunki sijaitsee kahden puolen jokea, mutta joen yli paasee vain yhta siltaa tai toista patotieta pitkin. Nama faktat ruuhkaannuttavat kaupungin aamuin illoin tehokkaasti, ja lisaksi patotiella sattunut kolari jumitti liikennetta viela lisaa. Mietimme jo kuumeisesti plan B:ta helteessa metri kerrallaan eteenpain madellessamme, mutta paatimme sitten pysya kohtalon eteemme paiskaaman trollikka-raasun kyydissa katkeraan loppuun asti.
Jo tutuksi tullut KoVaHi oli aikalailla vallalla kun viimein, 45 min ennen asemalle lahtoa, paasimme takaisin hostellille. Pikasuihku ja pikapakkaus, pikainen evasostosretki ja menoksi. Svetlana ja Anton heittivat ystavallisesti meidat takaisin asemalle, missa Irkutsk-Ulan Bator -juna jo odotteli lahtovalmiina. Sanoimme jaahyvaiset Svetlanalle ja suosittelemme Baikal Adventures -firmaa varauksetta kaikille vastaavanlaista reissua suunnitteleville. Firma tekee tilausretkia mihin tahansa Baikalin alueella, myos maastopyorailemaan, kalliokiipeilemaan yms paasee. Erinomaisen mukavia ihmisia ja erinomaisen ammattitaitoisia siina, mita tekevat.
Juna oli ensimmainen, jossa oli lisaksemme paljon muitakin lansituristeja, itse asiassa enemmisto. Juna sinansa oli ihan samanlainen kuin aikaisemmatkin, tosin kuumavesikeitin ei toiminut ja henkilokunnan kanssa kommunikointi oli haasteellista rajallisen mongolian kielen taitomme vuoksi. Junasta loytyi myos 30 vuotta Sveitsissa asunut mukava suomalainen rouva miehineen, rouvan kanssa jutustelimme matkan edetessa moneen otteeseeen.
Asetuimme jo rutinoituneesti taloksi junaan ja saimme kinkkisia aikatauluja tiirailtuamme selville sen, etta saapuisimmekin Ulan Batoriin jo aamuseitsemalta iltakahdeksan sijaan. Sen parempi meille. Lahdimme jo tutuksi tullutta rataa pitkin kohti Baikalia, jonka ilmestymista Anni tiiraili ikkunasta niin pontevasti, etta verhotangotkaan eivat pysyneet paikoillaan vaan nainen lakosi koko verhohokotyksen seka hienon uuden karttansa kanssa pitkin hyttimme lattiaa. Hysteerinen naky.
Pimea laski lankesi juuri kun tulimme Baikal-jarvelle, mutta toisaalta nakyma oli kylla hieno kun rannalla sijaitsevien Sljudjankan ja Baikalskin valot heijastuivat tummaan veteen. Kiersimme Baikalin lansipaan ja pysahdyimme Sljudjankassa, jossa omul-kalan kaupittelijat saivat myyntiartikkeliaan ujutetuksi myos meidan vaunuumme. Vanha tuttu fisunhaju vaunussa jalleen.
Ehdotamme taten, etta kaikki kalanmyynti Trans-Siperian radan varressa kielletaan kansainvalisiin ihmisoikeussopimuksiin vedoten.
Sunnuntai, 24.6.2007
Seuraava aamu valkeni ainakin kahden hengen teltassa siten, etta naapurista kuului kauheaa kiljuntaa. Araknofobia-Anni oli loytanyt majoitustiloistaan paukan eli suomalaisittan hamahakin. Huudosta paatellen hamis oli vahintaan kokoa medved, Viivi tosin totesi myohemmin etta halkaisija jalkoineen oli muutaman millin luokkaa. Anni pakeni teltasta ja jatti Viivin ja Millan hamahakin armoille, mita nama kovaaanisesti protestoivat.
Meteli olisi herattanyt kuolleetkin, joten vetaydyimme nuotiolle aamukahville. Svetlanalla oli kaunis ajatus keittaa meille aamupuurot, mutta Viivin suureksi iloksi puuropussin kylki osui kattilaan, pussiin paloi reika ja kallisarvoiset puurohiutaleet valuivat nuotioon. Tyytyvainen nauru raikasi Baikalin rannoilla.
Aamiaishampurilaisten jalkeen totesimme Baikalin edelleen liian hyiseksi uimapuuhiin ja kipusimme sen sijaan laheiselle vuorenrinteelle ihastelemaan maisemia ja rinteen kukkaloistoa. Hepokatteja oli polulla poikittain satoja kappaleita. Rinteen alas kipuaminen yhdistettyna yhteensa noin 30 kilometrin reippailuun kahden paivan aikana aiheutti myohemmin eraan nilkan ja eraan toisen polven turpoamista palloksi, mutta vanhuuspa ei tule yksin joten karsimme urheasti matkan pikkuvaivat.
Kun olimme purkaneet leirin ja lahdossa juuri vanhaa, Baikalin kiertavaa museorautatieta pitkin kulkemaan eteenpain, paikalle hoyrysi ihka oikea vanhan ajan juna. Tama turistijuna kulkee vanhaa rataa pitkin kerran viikossa tarjoten ainakin upeita maisemia matkustajilleen, koska rata kulkee aivan rantatormaa pitkin. Meille, ja erityisesti Annille, juna tarjosi hippulat vinkumaan -elamyksia, kun kipitimme matkan varrelle osuineiden tunneleiden (niita oli MONTA) lapi puolijuoksua. Ajatus hoyryjunan kanssa samaan tunneliin joutumisesta ei nimittain houkutellut erityisesti ketaan. Onneksemme juna ohitti meidat ja ylitti raiteille huolellisesti asettelemamme ruplan kolikot prassaten ne lituskoiksi vasta kun olimme pysahtyneet uimatauolle.
Eli Baikalissa on nyt uitu! Milla, tuo urhea suomalainen, jopa kaksikin kertaa. Vesi oli kieltamatta henkeasalpaavan kylmaa, mutta erityisesti uimisen tuskaisuutta lisasi rannan teravasarmainen kivikko, joka raateli vaelluksesta ja rautatiekiskoilla tepastelusta kipeytyneita kinttujamme. Kokemus oli kuitenkin varsin virkistava ja ennen muuta mieliinpainuva. Ihanat naiset paistattelivat jalkeenpain paivaa rannalla ja olivat hyvin tyytyvaisia itseensa.
Jatkoimme matkaa kiskoja pitkin, kunnes nalka alkoi kurnia suolistossa. Kuin tilauksesta eteemme osui upouusi taukopaikka, jossa oli jamerat penkit ja poyta seka roskis. (Toim. huom. Venajalla moiset rakennelmat ovat yltioharvinaisia.) Svetlana kokkasi meille jalleen maittavat macaroni and cheeset ja palanpainikkeeksi saatiin Baikalin vetta, joka kai ihan oikeastikin on melko juomakelpoista. Ainakin kirkasta se oli. Milla otti torkut sateenvarjon alla.
Jatkoimme taas matkaa erittain epakaytannollisesti aseteltuja ratapolkkyja pitkin tepastellen. Askelen piti olla joko megalyhyt tai Euroopan pisimmille reisiluillekin megapitka, jos aikoi pysya polkyilla. Romukaksikko Anni ja Viivi kulkivat karkijoukon kannoilla keraten ainakin allekirjoittaneelle edelleen hamaran peittoon janneesta syysta mukaansa kaiken irtonaisen, ruostuneen ja PAINAVAN rautaromun, mita raiteista irti lahti. Kaikki toki kantoivat tassa vaiheessa repuissaan edustavaa valikoimaa kauniita, valkoisia Baikalin rannan kivia.
Eramaan jalkeen Angasolkan kylaa lahestyttaessa vaenpaljous alkoi huimata paata. Angasolkassa, jonne ei mene autotieta, ainoastaan junarata, pysahdyimme kaupassa ostamassa juomista ja jatimme sitten jaahyvaiset Baikalille. Kuljimme metsapolkua pitkin museoradalta kohti nykyisin kaytossa olevaa Trans-Siperian rataa. Tama reitti oli niin kansoitettu, etta pitkospuut ja purojen ja jokien yli johtavat sillat olivat kutakuinkin kunnossa, mita ei voi sanoa edellispaivan ransistyneista vesistojen ylityspaikoista.
Retkemme viimeinen osuus oli varsin kattavan KoVaHi:n irrottava, jyrkka ja pitka nousu. Sen paalla oli aikaa hengahtaa puun alla ja muistella opittuja venajan sanoja, kuten babushka-oduvantshikkia ja erityisesti Annin suurta suosikkia, golomenko-kalaa, jonka koostumuksesta 60% on rasvaa, joka sulaa auringossa ja on Baikalissa elavien norppien lempiruokaa.
Noin ziljoonan muun paikallisen Baikal-retkeilijan kanssa sullouduimme illansuussa Irkutskiin menevaan paikallisjunaan Tjomnaja Pad -nimisella asemalla. Anni teki tuttavuutta junassa kymmenen ruplan hintaan kummallisen nakoisia lehtinippuja kaupustelevan mummon kanssa. Svetlanan mukaan Annin ostos oli tsheremsha-niminen kasvi, ja se maistui aivan valkosipulilta. Anni leikki lehmaa ja puputti lehtia urakalla, muutkin toki maistelimme.
Kahden paivan ulkoilu alkoi painaa ja yksi sun toinen nuokahteli junan madellessa takaisin kohti Irkutskia. Rauhallinen torkkutuokiomme keskeytyi, kun vaunussamme syntyi kunnon nyrkkitappelu paikallisen Keravan kollit -tyyppisen poikaporukan kesken. Tilanne rauhoittui Irkutskiin mennessa sen verran, etta paasimme tappelunnujakan keskelta ehjina laiturille. Svetlanan boyfriend, Baikal Adventures -firman manageri Anton oli meita asemalla vastassa ja savunhajuinen, nokinen, likainen ja hikinen mutta silti ah niin onnellinen retkueemme paasi takaisin hostellille suihkuun ja levittelemaan kamoja tuulettumaan.
Olimme liian uuvahtaneita siirtymaan Irkutskin yohon, joten jarjestimme hostellin kyokissa juhlaillallisen johon kuului pelmeneja, pietarinlimppua, suolakurkkuja, smetanaa, kurkku-tomaattisalaattia ja Annin ostamaa heinaa. Hyvaa oli. Junaan verrattuna maltillisesti hytkyva ja retkipatjaan verrattuna suloisen pehmoinen heteka takasi hyvat unet aamuun asti. Viivi tosin karsi hieman eraan nimelta mainitsemattoman takamuksen viistaessa paata hetekan ylapedilta kasin...
Meteli olisi herattanyt kuolleetkin, joten vetaydyimme nuotiolle aamukahville. Svetlanalla oli kaunis ajatus keittaa meille aamupuurot, mutta Viivin suureksi iloksi puuropussin kylki osui kattilaan, pussiin paloi reika ja kallisarvoiset puurohiutaleet valuivat nuotioon. Tyytyvainen nauru raikasi Baikalin rannoilla.
Aamiaishampurilaisten jalkeen totesimme Baikalin edelleen liian hyiseksi uimapuuhiin ja kipusimme sen sijaan laheiselle vuorenrinteelle ihastelemaan maisemia ja rinteen kukkaloistoa. Hepokatteja oli polulla poikittain satoja kappaleita. Rinteen alas kipuaminen yhdistettyna yhteensa noin 30 kilometrin reippailuun kahden paivan aikana aiheutti myohemmin eraan nilkan ja eraan toisen polven turpoamista palloksi, mutta vanhuuspa ei tule yksin joten karsimme urheasti matkan pikkuvaivat.
Kun olimme purkaneet leirin ja lahdossa juuri vanhaa, Baikalin kiertavaa museorautatieta pitkin kulkemaan eteenpain, paikalle hoyrysi ihka oikea vanhan ajan juna. Tama turistijuna kulkee vanhaa rataa pitkin kerran viikossa tarjoten ainakin upeita maisemia matkustajilleen, koska rata kulkee aivan rantatormaa pitkin. Meille, ja erityisesti Annille, juna tarjosi hippulat vinkumaan -elamyksia, kun kipitimme matkan varrelle osuineiden tunneleiden (niita oli MONTA) lapi puolijuoksua. Ajatus hoyryjunan kanssa samaan tunneliin joutumisesta ei nimittain houkutellut erityisesti ketaan. Onneksemme juna ohitti meidat ja ylitti raiteille huolellisesti asettelemamme ruplan kolikot prassaten ne lituskoiksi vasta kun olimme pysahtyneet uimatauolle.
Eli Baikalissa on nyt uitu! Milla, tuo urhea suomalainen, jopa kaksikin kertaa. Vesi oli kieltamatta henkeasalpaavan kylmaa, mutta erityisesti uimisen tuskaisuutta lisasi rannan teravasarmainen kivikko, joka raateli vaelluksesta ja rautatiekiskoilla tepastelusta kipeytyneita kinttujamme. Kokemus oli kuitenkin varsin virkistava ja ennen muuta mieliinpainuva. Ihanat naiset paistattelivat jalkeenpain paivaa rannalla ja olivat hyvin tyytyvaisia itseensa.
Jatkoimme matkaa kiskoja pitkin, kunnes nalka alkoi kurnia suolistossa. Kuin tilauksesta eteemme osui upouusi taukopaikka, jossa oli jamerat penkit ja poyta seka roskis. (Toim. huom. Venajalla moiset rakennelmat ovat yltioharvinaisia.) Svetlana kokkasi meille jalleen maittavat macaroni and cheeset ja palanpainikkeeksi saatiin Baikalin vetta, joka kai ihan oikeastikin on melko juomakelpoista. Ainakin kirkasta se oli. Milla otti torkut sateenvarjon alla.
Jatkoimme taas matkaa erittain epakaytannollisesti aseteltuja ratapolkkyja pitkin tepastellen. Askelen piti olla joko megalyhyt tai Euroopan pisimmille reisiluillekin megapitka, jos aikoi pysya polkyilla. Romukaksikko Anni ja Viivi kulkivat karkijoukon kannoilla keraten ainakin allekirjoittaneelle edelleen hamaran peittoon janneesta syysta mukaansa kaiken irtonaisen, ruostuneen ja PAINAVAN rautaromun, mita raiteista irti lahti. Kaikki toki kantoivat tassa vaiheessa repuissaan edustavaa valikoimaa kauniita, valkoisia Baikalin rannan kivia.
Eramaan jalkeen Angasolkan kylaa lahestyttaessa vaenpaljous alkoi huimata paata. Angasolkassa, jonne ei mene autotieta, ainoastaan junarata, pysahdyimme kaupassa ostamassa juomista ja jatimme sitten jaahyvaiset Baikalille. Kuljimme metsapolkua pitkin museoradalta kohti nykyisin kaytossa olevaa Trans-Siperian rataa. Tama reitti oli niin kansoitettu, etta pitkospuut ja purojen ja jokien yli johtavat sillat olivat kutakuinkin kunnossa, mita ei voi sanoa edellispaivan ransistyneista vesistojen ylityspaikoista.
Retkemme viimeinen osuus oli varsin kattavan KoVaHi:n irrottava, jyrkka ja pitka nousu. Sen paalla oli aikaa hengahtaa puun alla ja muistella opittuja venajan sanoja, kuten babushka-oduvantshikkia ja erityisesti Annin suurta suosikkia, golomenko-kalaa, jonka koostumuksesta 60% on rasvaa, joka sulaa auringossa ja on Baikalissa elavien norppien lempiruokaa.
Noin ziljoonan muun paikallisen Baikal-retkeilijan kanssa sullouduimme illansuussa Irkutskiin menevaan paikallisjunaan Tjomnaja Pad -nimisella asemalla. Anni teki tuttavuutta junassa kymmenen ruplan hintaan kummallisen nakoisia lehtinippuja kaupustelevan mummon kanssa. Svetlanan mukaan Annin ostos oli tsheremsha-niminen kasvi, ja se maistui aivan valkosipulilta. Anni leikki lehmaa ja puputti lehtia urakalla, muutkin toki maistelimme.
Kahden paivan ulkoilu alkoi painaa ja yksi sun toinen nuokahteli junan madellessa takaisin kohti Irkutskia. Rauhallinen torkkutuokiomme keskeytyi, kun vaunussamme syntyi kunnon nyrkkitappelu paikallisen Keravan kollit -tyyppisen poikaporukan kesken. Tilanne rauhoittui Irkutskiin mennessa sen verran, etta paasimme tappelunnujakan keskelta ehjina laiturille. Svetlanan boyfriend, Baikal Adventures -firman manageri Anton oli meita asemalla vastassa ja savunhajuinen, nokinen, likainen ja hikinen mutta silti ah niin onnellinen retkueemme paasi takaisin hostellille suihkuun ja levittelemaan kamoja tuulettumaan.
Olimme liian uuvahtaneita siirtymaan Irkutskin yohon, joten jarjestimme hostellin kyokissa juhlaillallisen johon kuului pelmeneja, pietarinlimppua, suolakurkkuja, smetanaa, kurkku-tomaattisalaattia ja Annin ostamaa heinaa. Hyvaa oli. Junaan verrattuna maltillisesti hytkyva ja retkipatjaan verrattuna suloisen pehmoinen heteka takasi hyvat unet aamuun asti. Viivi tosin karsi hieman eraan nimelta mainitsemattoman takamuksen viistaessa paata hetekan ylapedilta kasin...
Lauantai, 23.6.2007 jatkuu
Svetlana oli kavelyretkemme aikana keitellyt maistuvat tattaripuurot ja soimme hyvalla ruokahalulla koko paivan tarpomisen jalkeen. Kuivattelimme nuotiolla kastuneita kenkiamme ja sukkiamme niin innokkaasti, etta kahdetkin sukka-rukat karahtivat kayttokelvottomiksi. Lahistolle oli leiriytynyt useampikin telttakunta joten nuotiopaikallamme vieraili illan aikana useampikin venalaisretkeilija Ville Haapasalo -juttuja kertomassa. Eras heista, Lena-niminen, lahjoitti jostain kumman syysta minulle omasta kaulastaan ottamansa hopeaketjun, josta roikkuivat pienet sakset. Siita jai mukava muisto Baikalista. Viivi puolestaan oli erityisen ilahtunut siita, etta sandaaleissa koko paivan lionneet likasukat olivat nuotiolla kuivuessaan kummasti puhdistuneet ja pehmentyneet. Allekirjoittanutta ei liiemmalti ilahduttanut se, etta repusta kaivetut, kuivat ja lampimat sukat olivat puolestaan vaihtuneet nokisiksi, likaisiksi koppuroiksi...
Istuimme nuotion aaressa illan hamartymiseen asti venajaa opiskelemassa. Sergei esitteli meille ilmeisesti turvanaan pitamansa aseen ja olisi valttamatta halunnut lahtea nayttamaan meille maisemia. Uupuneet suomalaisturisti-parat liikahtivat notskin aaresta kuitenkin enaa tervehtimaan Baikal-jarvea, joka oli varsin hyinen ja hohkasi kylmaa. Jaat olivat sentaan jo lahteneet. Hieman arvelutti pyha lupauksemme siita, etta Baikalissa viela talla reissulla uidaan... Paatimme suosiolla jattaa uintireissun seuraavaan paivaan.
Auringon laskiessa kommimme telttoihimme, kolme mini-ihmista omaansa ja jattilainen oppaineen toiseen. Yolla oli varsin vilpoisaa ja satoi kaatamalla vetta. Ne, joilla oli lainassa aitin untuvamakuupussi, hikoilivat. Muille taisi tulla hieman holodna.
Ja viela loppuun lisays, etta paivamatkamme tanaan oli seitsemisentoista kilometria.
Istuimme nuotion aaressa illan hamartymiseen asti venajaa opiskelemassa. Sergei esitteli meille ilmeisesti turvanaan pitamansa aseen ja olisi valttamatta halunnut lahtea nayttamaan meille maisemia. Uupuneet suomalaisturisti-parat liikahtivat notskin aaresta kuitenkin enaa tervehtimaan Baikal-jarvea, joka oli varsin hyinen ja hohkasi kylmaa. Jaat olivat sentaan jo lahteneet. Hieman arvelutti pyha lupauksemme siita, etta Baikalissa viela talla reissulla uidaan... Paatimme suosiolla jattaa uintireissun seuraavaan paivaan.
Auringon laskiessa kommimme telttoihimme, kolme mini-ihmista omaansa ja jattilainen oppaineen toiseen. Yolla oli varsin vilpoisaa ja satoi kaatamalla vetta. Ne, joilla oli lainassa aitin untuvamakuupussi, hikoilivat. Muille taisi tulla hieman holodna.
Ja viela loppuun lisays, etta paivamatkamme tanaan oli seitsemisentoista kilometria.
keskiviikko 27. kesäkuuta 2007
Lauantai 23.6.2007
Kirjurilla oli parin paivan ajan parempaa tekemista, joten luvassa postuumia raportointia baikalin rannoilta.
Juhannuksena edistimme junassa suomalais-omskilaista ystavyytta. yottoman yon younet jaivat lyhyiksi kun juna jo saapui irkutskin asemalle. Yksi nimeltamainitsematon seurueemme jasen oli "syonyt liikaa majoneesia" ja voi siksi pontevasti pahoin. Matkaoppaamme Svetlana oli meita asemalla vastassa ja kyyditsi meidat hostelliimme, joka naytti kaikin puolin mukavalta ja herttaiselta paivakodilta. Myos edellamainitun seurueemme jasenen testaama sanky oli kuulemma puotapilven pehmoinen.
Muut seurueemme pahaa-aavistamattomat jasenet harrastivat seuraavien kahden tunnin ajan kaupassa kayntia, suihkuttelua, aamisaistelua ja tavaroiden siirtelya rinkasta toiseen. Edella mainittu nimelta mainitsematon seurueemmejasen virkosi lopulta kavelykuntoon, kavimme viela ostamassa hanelle tappomyrkyt lahiapteekista ja sitten suuntasimme kohti Baikalia.
Eika aikaakaan kun voi kauhistus. Edella mainittu nimelta mainitsematon seurueemme jasen makasi reporankana pikkubussin takapenkilla yrjopussilla varustettuna kun TOINEN nimelta mainitsematon seurueemme jasen totesi suorasukaiseen tapaansa: "Anna tanne se pussi." Ja sitten mentiin.
Kaksi viela jaljella olevaa seurueemme jasenta pyoritteli kauhistuneena silmiaan odottaen, koska oma vuoro tulee. Ensinmainittu nimeltamainitsematon seurueemme jasen hihitti takapenkillaan vahingoniloisesti.
Vanhan venalaisen, S ljohkim parom! - elokuvan mukaan: Nado menshe pit!
Pienista vastoinkaymisista huolimatta paasimme kuitenkin kaikki hengissa luontoretkemme starttipaikalle. Lahdimme kulkemaan kohti Baikalin rantaa armeijan vanhaa metsaautotieta pitkin. Tiella oli muitakin kulkijoita mutta ei haitaksi asti. Naimme maaorava seka hirmuisen medvedin (karhu) kaivaman puunjuurakon. olimme kauhuissamme.
Metsassa oli aika markaa ja kotimaahan verrattuna alyttomasti kauniita kirkasvarisia kukkia: keltaisia, keisarinkruunun nakoisia liljoja, iiriksia, metsaruusuja, kulleroa muistuttavia, mutta kirkkaan orannseja kukkia, joiden nimea venajaksi en muista... kaunista. Hyva aika tulla Siperiaan siis.
Parin tunnin kipittamisen jalkeen loikimme pienen puron yli ja pysahdyimme syomaan. Svetlana kokkasi salaattia ja soppaa nuotiolla, me keskityimme syomiseen. Kaikilla pysyivat evaat sisalla talla kertaa, mika meita suuresti ilahdutti.
Jatkoimme matkaa kauniin koivikon halki. Jossain vaiheessa alkoi sataa ja vaihdoimme sadekamppeet paalle, mutta se ei varsinaisesti menoa haitannut. Kuljimme ensin pienen puron vartta, joka muuttui sitten isoksi puroksi, sen jalkeen pieneksi joeksi ja sitten isoksi joeksi ennen laskemistaan Baikal-jarveen. Jarvi tuli nakyviin illansuussa, vanhan akveduktin nakoisen rautatiesillan takaa kuultaen. Viimeinen kiipeaminen sillalle, ja Baikal levittaytyi edessamme ilta-auringossa vuorten ymparoimana. Fiilis silla hetkella oli aika hieno.
Sillan lahelle, tasaiselle pientareelle oli leiriytynyt myohemmin Sergeiksi esittaytynyt mies, joka naki lievasti vasahtaneen ja ainakin lenkkariosastolla sateen kasteleman olemuksemme ja pyysi meidat teelle notskinsa aareen. Villien mustaherukan lehtien maustama tee oli tosi hyvaa. Paatimme sitten leiriytya Sergein "tontille", kun han siihen kysyttyamme suostui. Jatimme Svetlanan taas kokkaamaan ja kavimme pienella verryttelylenkilla leiripaikkamme vieressa kulkevaa vanhaa Baikalin kiertavaa rautatieta pitkin. Tunnelin lapi kuljettuamme avautui nakyma aavalle ulapalle.
Jatkuu ensi numerossa, hostellin nettihuone sulkeutuu talta illalta...
Juhannuksena edistimme junassa suomalais-omskilaista ystavyytta. yottoman yon younet jaivat lyhyiksi kun juna jo saapui irkutskin asemalle. Yksi nimeltamainitsematon seurueemme jasen oli "syonyt liikaa majoneesia" ja voi siksi pontevasti pahoin. Matkaoppaamme Svetlana oli meita asemalla vastassa ja kyyditsi meidat hostelliimme, joka naytti kaikin puolin mukavalta ja herttaiselta paivakodilta. Myos edellamainitun seurueemme jasenen testaama sanky oli kuulemma puotapilven pehmoinen.
Muut seurueemme pahaa-aavistamattomat jasenet harrastivat seuraavien kahden tunnin ajan kaupassa kayntia, suihkuttelua, aamisaistelua ja tavaroiden siirtelya rinkasta toiseen. Edella mainittu nimelta mainitsematon seurueemmejasen virkosi lopulta kavelykuntoon, kavimme viela ostamassa hanelle tappomyrkyt lahiapteekista ja sitten suuntasimme kohti Baikalia.
Eika aikaakaan kun voi kauhistus. Edella mainittu nimelta mainitsematon seurueemme jasen makasi reporankana pikkubussin takapenkilla yrjopussilla varustettuna kun TOINEN nimelta mainitsematon seurueemme jasen totesi suorasukaiseen tapaansa: "Anna tanne se pussi." Ja sitten mentiin.
Kaksi viela jaljella olevaa seurueemme jasenta pyoritteli kauhistuneena silmiaan odottaen, koska oma vuoro tulee. Ensinmainittu nimeltamainitsematon seurueemme jasen hihitti takapenkillaan vahingoniloisesti.
Vanhan venalaisen, S ljohkim parom! - elokuvan mukaan: Nado menshe pit!
Pienista vastoinkaymisista huolimatta paasimme kuitenkin kaikki hengissa luontoretkemme starttipaikalle. Lahdimme kulkemaan kohti Baikalin rantaa armeijan vanhaa metsaautotieta pitkin. Tiella oli muitakin kulkijoita mutta ei haitaksi asti. Naimme maaorava seka hirmuisen medvedin (karhu) kaivaman puunjuurakon. olimme kauhuissamme.
Metsassa oli aika markaa ja kotimaahan verrattuna alyttomasti kauniita kirkasvarisia kukkia: keltaisia, keisarinkruunun nakoisia liljoja, iiriksia, metsaruusuja, kulleroa muistuttavia, mutta kirkkaan orannseja kukkia, joiden nimea venajaksi en muista... kaunista. Hyva aika tulla Siperiaan siis.
Parin tunnin kipittamisen jalkeen loikimme pienen puron yli ja pysahdyimme syomaan. Svetlana kokkasi salaattia ja soppaa nuotiolla, me keskityimme syomiseen. Kaikilla pysyivat evaat sisalla talla kertaa, mika meita suuresti ilahdutti.
Jatkoimme matkaa kauniin koivikon halki. Jossain vaiheessa alkoi sataa ja vaihdoimme sadekamppeet paalle, mutta se ei varsinaisesti menoa haitannut. Kuljimme ensin pienen puron vartta, joka muuttui sitten isoksi puroksi, sen jalkeen pieneksi joeksi ja sitten isoksi joeksi ennen laskemistaan Baikal-jarveen. Jarvi tuli nakyviin illansuussa, vanhan akveduktin nakoisen rautatiesillan takaa kuultaen. Viimeinen kiipeaminen sillalle, ja Baikal levittaytyi edessamme ilta-auringossa vuorten ymparoimana. Fiilis silla hetkella oli aika hieno.
Sillan lahelle, tasaiselle pientareelle oli leiriytynyt myohemmin Sergeiksi esittaytynyt mies, joka naki lievasti vasahtaneen ja ainakin lenkkariosastolla sateen kasteleman olemuksemme ja pyysi meidat teelle notskinsa aareen. Villien mustaherukan lehtien maustama tee oli tosi hyvaa. Paatimme sitten leiriytya Sergein "tontille", kun han siihen kysyttyamme suostui. Jatimme Svetlanan taas kokkaamaan ja kavimme pienella verryttelylenkilla leiripaikkamme vieressa kulkevaa vanhaa Baikalin kiertavaa rautatieta pitkin. Tunnelin lapi kuljettuamme avautui nakyma aavalle ulapalle.
Jatkuu ensi numerossa, hostellin nettihuone sulkeutuu talta illalta...
Junassa juuri Tayshetista lahdon jalkeen 22.6. klo 15.40
"Miusta on ihanaa syya munakasta, mie en kesta enaa noita jyvatuotteita", sanoi Viivi asken. Olemme juhannusta viettamassa ravintolavaunussa - paitsi Milla, joka kaikkien yllatykseksi nukkuuu...
Soimme munakkaat ja salaatit, nyt ollaan juotu skumppaa ja suunniteltu elamia. Ikkunan takana sateinen Siperia. LP:n mukaan maiseman pitaisi muuttua "a real sense of wildernessiksi", odotamme innostuneena. Ehka nama puskat vihdoin loppuvat?
Ravintolavaunun persialaismatto -tyyppisilla rintakarvoilla varustettu tarjoilija oli to-del-la vakuuttunut Annin loistavasta venajan kielen taidosta. "Moszhna eszho ftaruju butilku shampansogo is holodilnigo?"
Lisays poytakirjaan muutaman shamanskogo lasin jalkeen: "Missa ne LP:n peraankuulutttamat hienot maisemat oikein ovat?" Kainuuta tai Pohjois-Karjalaa edelleen.
Paskan moivat, sanoisi Anni TAHANKIN.
Soimme munakkaat ja salaatit, nyt ollaan juotu skumppaa ja suunniteltu elamia. Ikkunan takana sateinen Siperia. LP:n mukaan maiseman pitaisi muuttua "a real sense of wildernessiksi", odotamme innostuneena. Ehka nama puskat vihdoin loppuvat?
Ravintolavaunun persialaismatto -tyyppisilla rintakarvoilla varustettu tarjoilija oli to-del-la vakuuttunut Annin loistavasta venajan kielen taidosta. "Moszhna eszho ftaruju butilku shampansogo is holodilnigo?"
Lisays poytakirjaan muutaman shamanskogo lasin jalkeen: "Missa ne LP:n peraankuulutttamat hienot maisemat oikein ovat?" Kainuuta tai Pohjois-Karjalaa edelleen.
Paskan moivat, sanoisi Anni TAHANKIN.
Junassa jossakin pusikossa 22.6. klo 10.10
Matkustuksemme muuttui kerta heitolla mallia ljuksiksi: ilmastointi meni juuri paalle. Viivi tosin totesi 10 min ilmastointiekstaasin alkamisen jalkeen, etta on jo PeHia ikava. Keksimme ratkaisuksi viivinlehtikaaryleen: kaaritaan Viivi junan kamalalta haisevaan penkinpaallykseen, laitetaan sekaan "the smelly one", eli junan loyhkaava tyyny ja mausteeksi muutama kapakala. A vot. Kunnon PeHi aromit taas kehissa.
Junassa hetki ennen Krasnojarskia juhannusaattona 22.6. klo 8.15
Olipa yo. Milla karsi kuumuudesta ja hapettomuudesta niin, etta oli paattanyt yolla kokeilla ns. hard sleeper -osastoa ja nukkua hytin lattialla huovan paalla oven alaosan ilmanottoaukoista happimolekyyleja keuhkoihinsa siemaillen. Toogaan kaariytyneena.
Ei se kuulemma niin kauheaa ollut, milta kuulosti.
Pelkan hiilidioksidin hengittaminen nayttaytyi myos varsin vilkkaana unennakona seurueemme jasenten keskuudessa.
Nyt tulemme Krasnojarskiin, minka piti alkuperaisen suunnitelman mukaan olla retkemme ensimmainen pysahtymispaikka. Juna numero 14 torpedoi kuitenkin taman suunnitelman. Krasnojarskin asema oli kylla hieno, siella oli digitaalinaytotkin.
Ilma on eilisesta viilennyt ja maastossa on enemman laaksoa ja kukkulaa. Mutta pusikkoa on edelleen liikaa meidan makuumme.
Herra tilastonikkarin mukaan matkastamme on talla hetkella jaljella 72,2% ja takana siis 27,8%. Kiitos tiedosta. Varsinkin Anni arvostaa naita prosentteja erityisen suuresti.
Odottelemme sanitarnaja zonan paattymista ja vessaan paasya. (toim. huom. Venalaiset junan vessat toimivat edelleen kuin junan vessat. Siksi kaupunkien, luonnonsuojelualueiden ym. vastaavien kohdalla vessat pannaan lukkoon eika niita saa kayttaa ennnen kuin vaara on ohi.) Sen jalkeen ryhdymme puuronkeittoon. Varsinkin Viivi arvostaa tata toimitusta erityisen suuresti.
Ulkona nakyy krasnojarskilainen asumislahio ja Mir Ban (saunamaailma) -nimisen liikkeen iso mainoskyltti. Juhannuksenviettosuunnitelmissa ravintolavaunuskumpat.
Muuten, aamupuuron aikaan Suomen armeijan LuHasta (toim. huom. lusikkahaarukka) sanottua: "Taa on niin iso, etta jos laittaa tallaisen maaran puuroa yhta aikaa suuhun, tulee pakokauhu." (Milla) "Tai ahtaan paikan kammo." (Anni)
Ei se kuulemma niin kauheaa ollut, milta kuulosti.
Pelkan hiilidioksidin hengittaminen nayttaytyi myos varsin vilkkaana unennakona seurueemme jasenten keskuudessa.
Nyt tulemme Krasnojarskiin, minka piti alkuperaisen suunnitelman mukaan olla retkemme ensimmainen pysahtymispaikka. Juna numero 14 torpedoi kuitenkin taman suunnitelman. Krasnojarskin asema oli kylla hieno, siella oli digitaalinaytotkin.
Ilma on eilisesta viilennyt ja maastossa on enemman laaksoa ja kukkulaa. Mutta pusikkoa on edelleen liikaa meidan makuumme.
Herra tilastonikkarin mukaan matkastamme on talla hetkella jaljella 72,2% ja takana siis 27,8%. Kiitos tiedosta. Varsinkin Anni arvostaa naita prosentteja erityisen suuresti.
Odottelemme sanitarnaja zonan paattymista ja vessaan paasya. (toim. huom. Venalaiset junan vessat toimivat edelleen kuin junan vessat. Siksi kaupunkien, luonnonsuojelualueiden ym. vastaavien kohdalla vessat pannaan lukkoon eika niita saa kayttaa ennnen kuin vaara on ohi.) Sen jalkeen ryhdymme puuronkeittoon. Varsinkin Viivi arvostaa tata toimitusta erityisen suuresti.
Ulkona nakyy krasnojarskilainen asumislahio ja Mir Ban (saunamaailma) -nimisen liikkeen iso mainoskyltti. Juhannuksenviettosuunnitelmissa ravintolavaunuskumpat.
Muuten, aamupuuron aikaan Suomen armeijan LuHasta (toim. huom. lusikkahaarukka) sanottua: "Taa on niin iso, etta jos laittaa tallaisen maaran puuroa yhta aikaa suuhun, tulee pakokauhu." (Milla) "Tai ahtaan paikan kammo." (Anni)
Junassa Novosibirskissa 21.6. klo 20.00
Onpa ollut vaiherikas junamatka. Nyt ollaan just Novosibirskissa, Siperian Kouvolassa, joka vaikuttaa ison ja kolhon oloiselta oljybuumikaupungilta. Kauheasti taalla rakennetaan kaikkea naissa suurkaupungeissa. Mutta LP:n ja yhden Kaitsun mukaan Novosibirsk on tylsa, todella tylsa paikka, joten ohitamme sen talla kertaa.
Ennen Novosibirskiin tuloa ylitettiin muuten Ob-joki, joka on yksi maailman pisimpia jokia. Hienolta naytti illan hamarissa.
Sitten sattumuksia junailun ajalta: Sain Nobelin rauhanpalkintoon verrattavissa olevan tunnustuksen kun kavin ratkaisemassa ulkomaalaisen aijan kadonnut laukku -selkkauksen vaunumme viimeisessa hytissa. Kaverimme, harvahampainen vaunupalvelija, tuli pyytamaan minua apuun kun kielitaitonsa rajat olivat tulleet vastaan kinkkisessa tilanteessa. Ulkkariukko oli ollut juopottelemassa venlaisten ja kazakkien hytissa, ja siina hotakassa oli sitten kadonnut passipussi. Varkaudesta syytettiin kasakkeja ja kasirysy oli lahella. Kavin kysymassa, missa laukku oli nahty viimeiksi, vastaus kuului etta hytin poydalla. Kysyin arvon herroilta, olivatko kenties tarkastaneet, ettei laukku ollut pudonnut lattialle, ja sieltahan se kovan onnen kapine sitten loytyi. Rauha palasi vaunuun ja kasakkiseta kavi tuomassa hyttiimme ison sakillisen konvehteja kiitokseksi.
Kasakin kanssa samassa hytissa matkustaa kanniaalio kavereineen. Han yrittaa hairikoida meita parhaan kykynsa mukaan, kaveri sen sijaan on varsin hyvinkasvatettu ja sympaattinen ja pyrkii saamaan keskustelua aikaan. Tadit eivat kuitenkaan toistaiseksi ole oikein lammenneet...
Kavimme ravintolavaunussa syomassa. Ammattilaislapsi Annille yritettiin syottaa ruoka-aineympyran mukainen illallinen ja pahanmakuinen mineraalivesikin saatiin pahemmitta retteloitta pois laskusta. Ravintolavaunu on taynna ulkomaalaisia, joita ei edellisessa junassa nakynyt ollenkaan, venalaisilla on omat evaat. Ja tosiaankin kaikissa muissa vaunuissa paitsi meidan on toimiva ilmastointi. Lisaksi kanniaalio kavereineen on saanut koko vaunun haisemaan seka vanhalta etta tuoreelta viinalta ja kapakalalta, ah kuinka nautinnollista.
Pidin ovenraossa notkuneelle venalaisnuorisolle asken sivistavan Suomi-aihesen esitelman. Nyt nukkumaan.
Ennen Novosibirskiin tuloa ylitettiin muuten Ob-joki, joka on yksi maailman pisimpia jokia. Hienolta naytti illan hamarissa.
Sitten sattumuksia junailun ajalta: Sain Nobelin rauhanpalkintoon verrattavissa olevan tunnustuksen kun kavin ratkaisemassa ulkomaalaisen aijan kadonnut laukku -selkkauksen vaunumme viimeisessa hytissa. Kaverimme, harvahampainen vaunupalvelija, tuli pyytamaan minua apuun kun kielitaitonsa rajat olivat tulleet vastaan kinkkisessa tilanteessa. Ulkkariukko oli ollut juopottelemassa venlaisten ja kazakkien hytissa, ja siina hotakassa oli sitten kadonnut passipussi. Varkaudesta syytettiin kasakkeja ja kasirysy oli lahella. Kavin kysymassa, missa laukku oli nahty viimeiksi, vastaus kuului etta hytin poydalla. Kysyin arvon herroilta, olivatko kenties tarkastaneet, ettei laukku ollut pudonnut lattialle, ja sieltahan se kovan onnen kapine sitten loytyi. Rauha palasi vaunuun ja kasakkiseta kavi tuomassa hyttiimme ison sakillisen konvehteja kiitokseksi.
Kasakin kanssa samassa hytissa matkustaa kanniaalio kavereineen. Han yrittaa hairikoida meita parhaan kykynsa mukaan, kaveri sen sijaan on varsin hyvinkasvatettu ja sympaattinen ja pyrkii saamaan keskustelua aikaan. Tadit eivat kuitenkaan toistaiseksi ole oikein lammenneet...
Kavimme ravintolavaunussa syomassa. Ammattilaislapsi Annille yritettiin syottaa ruoka-aineympyran mukainen illallinen ja pahanmakuinen mineraalivesikin saatiin pahemmitta retteloitta pois laskusta. Ravintolavaunu on taynna ulkomaalaisia, joita ei edellisessa junassa nakynyt ollenkaan, venalaisilla on omat evaat. Ja tosiaankin kaikissa muissa vaunuissa paitsi meidan on toimiva ilmastointi. Lisaksi kanniaalio kavereineen on saanut koko vaunun haisemaan seka vanhalta etta tuoreelta viinalta ja kapakalalta, ah kuinka nautinnollista.
Pidin ovenraossa notkuneelle venalaisnuorisolle asken sivistavan Suomi-aihesen esitelman. Nyt nukkumaan.
Junassa matkalla kohti Irkutskia Omskista pari tuntia itaan 21.6. klo 14.10
Junassa taas. Milla nukkuu, mika tuskin yllattaa enaa ketaan. Anni tekee ristikkoa. Viivi tekstaa taman blogin osoitetta Konstalle Suomeen.
Omsk oli kylla tosi kiva. Aamulla hotellilta lahdettaessa tuli vetta kuin aisaa, mutta yks kaks ilma vaihtui taydelliseksi kesapaivaksi. Sateen ropistessa venailimme hotellilla meille tilattua taksia. Se osoittautui pikuruiseksi, perakontittomaksi Samaraksi, jonka jo valmiiksi area kuski artyi entisestaan kun emme suostuneet edes yrittamaan ahtautumisennatysta Samaran kyytiin rinkkoinemme. Lopputulos: Sullouduimme Annin kanssa Samaraan, Viivi ja Milla jaivat odottelemaan toista, paikalle tilattua taksia. Me suhasimme kovaa vauhtia kohti steissia mutta tyttojen taksia ei nakynyt, joten nama neuvokkaina yksiloina nappasivat itselleen toisen kyydin lennosta, tosin melko suolaiseen 300 ruplan hintaan. Meidan Samara-kyytimme kustansi puolet tuosta summasta, Anni tosin totesi olevansa arean kuskimme kyytiin liian alhaisissa promilleissa. Kaahauksen lomassa saimme seurata mielenkiintoista sananvaihtoa taksikeskuksen naisen ja kuskien valilla autoradiosta. Keskus vaikutti olevan psykoosin partaalla ja raivosi kuskeille, jotka sattivat puolestaan keskusta varsin painokelvottomilla nimityksilla. Hysteerista.
Veimme rinkat Omskin ison ja hienon aseman kellarissa sijaitsevaan isoon ja hienoon tavaransailytykseen. Hinta 50 ruplaa ja 40 kopeekkaa. Seurasin ensin, miten sailytysta hoitava mummo kyykytti ystavallista ja kohteliasta herrahenkiloa, joka olisi halunnut ottaa sateenvarjon tms. jo sailytykseen jattamastaan laukusta. Tama oli mummon saantojen mukaan kiellettya, joten ei onnistunut. Sama mummo alkoi urputtaa Millalle siita, etta tama oli maksanut vain yhden laukun sailytyksesta vaikka oli jattamassa mummon huomaan pikkureppua rinkan lisaksi. Yritimme selittaa, etta pikkureppu mahtuisi kylla rinkan sisaan, mutta emme vain viitsineet sita sinne sulloa. Ei auttanut, mummo piti tiukasti kiinni saannoistaan. Lopulta tyonsimme repun rinkan sadehupun alle piiloon ja mummo oli tyytyvainen. Kostin mummolle pitamalla kaikille paikallaolijoille pitkan luennon aiheesta venalaisen yhteiskunnan kehityksen jarruna toimiva sokea usko idioottimaisiin, elamaa hankaloittaviin saantoihin. Jonossa kanssamme seisova mummeli liittyi kuoroon kertomalla tarinan siita, kuinka hanen piti henkilokohtaisesti elaketta hakiessaan toimittaa erikseen elakeviranomaisille todistus siita, etta oli hengissa. Anarkiaa asemalla, a la Laura ja omskilainen mummo.
Hurautimme LP:n suosituksesta trollikalla numero 4 keskustaan, jossa ihailimme hetken neuvostoarkkitehtuuria Omskin musiikkiteatterin muodossa. Tuli Lahden suurmaki mieleen. Kavimme myos, kuinkas muuten, katsastamassa paikallisten kenkakauppojen tarjonnan. Sielta siirryimme ostariin sadetta pitamaan, sillakin uhalla, etta Anni epaili meidan olevan "liian rumia tanne" retkivarusteissamme. Loysimme ostarin ylakerrasta ehka maailman kivoimman kahvilan, jossa ruokimme nalkakuoleman partaalla horjuvan Viivin. Muutkin saivat murua rinnan alle.
Uusin voimin hankimme itsellemme Omskilaiset Sela-paidat (toim. huom. Sela on venalainen vaatekauppaketju, jonka kuteet ovat lahempana skandinaavista makua kuin ryssykkakledjut keskimaarin) ja sitten kaveleskelimme viela hetken Omskin viihtyisassa ja vehreassa keskustassa. Sitten oli aika hinautua takaisin asemalle, ostaa vetta ja bissea evaaksi junaan, hakea rinkat tavaransailytysmummon hellasta huomasta ja valua laiturille numero kolme, jonne pian saapuikin legendaarinen, Moskovasta Vladivostokiin kulkeva Rossija-juna. Sen kyydissa matkaisimme Irkutskiin asti.
Juna oli hienompi kuin edellinen, mutta ilmastointi ei vaunussamme toiminut ja hytin ikkunaa ei saanut ilmastoinnin vuoksi auki. Yon kuumuudessa -tunnelmat odotettavissa, siis. Noin muuten junautuminen sujui meilta jo rutiinilla. Vaunupalvelijamme on harvahampainen veikko, jonka lahjoin mukavaksi suklaalla ja suomi-pinssilla. Maassa maan tavalla.
Ikkunasta nakyy edelleen valitettavasti vain popelikkoa ja aakeeta laakeeta. Ei edes paljoa asutusta. LP:n mukaan metsaisemmat Siperia-maisemat alkaisivat ennen Irkutskia, mutta jaa nahtavaksi.
Nyt Anni nukahti istualleen. Aamulla otettu suihku on enaa muisto vain, mutta junaan astumisen aikainen tappokuumuus on onneksi laantunut. Ilma on pilvinen, Lada vetaa isoa multakuormaa perakarryssa ikkunan takana.
Omsk oli kylla tosi kiva. Aamulla hotellilta lahdettaessa tuli vetta kuin aisaa, mutta yks kaks ilma vaihtui taydelliseksi kesapaivaksi. Sateen ropistessa venailimme hotellilla meille tilattua taksia. Se osoittautui pikuruiseksi, perakontittomaksi Samaraksi, jonka jo valmiiksi area kuski artyi entisestaan kun emme suostuneet edes yrittamaan ahtautumisennatysta Samaran kyytiin rinkkoinemme. Lopputulos: Sullouduimme Annin kanssa Samaraan, Viivi ja Milla jaivat odottelemaan toista, paikalle tilattua taksia. Me suhasimme kovaa vauhtia kohti steissia mutta tyttojen taksia ei nakynyt, joten nama neuvokkaina yksiloina nappasivat itselleen toisen kyydin lennosta, tosin melko suolaiseen 300 ruplan hintaan. Meidan Samara-kyytimme kustansi puolet tuosta summasta, Anni tosin totesi olevansa arean kuskimme kyytiin liian alhaisissa promilleissa. Kaahauksen lomassa saimme seurata mielenkiintoista sananvaihtoa taksikeskuksen naisen ja kuskien valilla autoradiosta. Keskus vaikutti olevan psykoosin partaalla ja raivosi kuskeille, jotka sattivat puolestaan keskusta varsin painokelvottomilla nimityksilla. Hysteerista.
Veimme rinkat Omskin ison ja hienon aseman kellarissa sijaitsevaan isoon ja hienoon tavaransailytykseen. Hinta 50 ruplaa ja 40 kopeekkaa. Seurasin ensin, miten sailytysta hoitava mummo kyykytti ystavallista ja kohteliasta herrahenkiloa, joka olisi halunnut ottaa sateenvarjon tms. jo sailytykseen jattamastaan laukusta. Tama oli mummon saantojen mukaan kiellettya, joten ei onnistunut. Sama mummo alkoi urputtaa Millalle siita, etta tama oli maksanut vain yhden laukun sailytyksesta vaikka oli jattamassa mummon huomaan pikkureppua rinkan lisaksi. Yritimme selittaa, etta pikkureppu mahtuisi kylla rinkan sisaan, mutta emme vain viitsineet sita sinne sulloa. Ei auttanut, mummo piti tiukasti kiinni saannoistaan. Lopulta tyonsimme repun rinkan sadehupun alle piiloon ja mummo oli tyytyvainen. Kostin mummolle pitamalla kaikille paikallaolijoille pitkan luennon aiheesta venalaisen yhteiskunnan kehityksen jarruna toimiva sokea usko idioottimaisiin, elamaa hankaloittaviin saantoihin. Jonossa kanssamme seisova mummeli liittyi kuoroon kertomalla tarinan siita, kuinka hanen piti henkilokohtaisesti elaketta hakiessaan toimittaa erikseen elakeviranomaisille todistus siita, etta oli hengissa. Anarkiaa asemalla, a la Laura ja omskilainen mummo.
Hurautimme LP:n suosituksesta trollikalla numero 4 keskustaan, jossa ihailimme hetken neuvostoarkkitehtuuria Omskin musiikkiteatterin muodossa. Tuli Lahden suurmaki mieleen. Kavimme myos, kuinkas muuten, katsastamassa paikallisten kenkakauppojen tarjonnan. Sielta siirryimme ostariin sadetta pitamaan, sillakin uhalla, etta Anni epaili meidan olevan "liian rumia tanne" retkivarusteissamme. Loysimme ostarin ylakerrasta ehka maailman kivoimman kahvilan, jossa ruokimme nalkakuoleman partaalla horjuvan Viivin. Muutkin saivat murua rinnan alle.
Uusin voimin hankimme itsellemme Omskilaiset Sela-paidat (toim. huom. Sela on venalainen vaatekauppaketju, jonka kuteet ovat lahempana skandinaavista makua kuin ryssykkakledjut keskimaarin) ja sitten kaveleskelimme viela hetken Omskin viihtyisassa ja vehreassa keskustassa. Sitten oli aika hinautua takaisin asemalle, ostaa vetta ja bissea evaaksi junaan, hakea rinkat tavaransailytysmummon hellasta huomasta ja valua laiturille numero kolme, jonne pian saapuikin legendaarinen, Moskovasta Vladivostokiin kulkeva Rossija-juna. Sen kyydissa matkaisimme Irkutskiin asti.
Juna oli hienompi kuin edellinen, mutta ilmastointi ei vaunussamme toiminut ja hytin ikkunaa ei saanut ilmastoinnin vuoksi auki. Yon kuumuudessa -tunnelmat odotettavissa, siis. Noin muuten junautuminen sujui meilta jo rutiinilla. Vaunupalvelijamme on harvahampainen veikko, jonka lahjoin mukavaksi suklaalla ja suomi-pinssilla. Maassa maan tavalla.
Ikkunasta nakyy edelleen valitettavasti vain popelikkoa ja aakeeta laakeeta. Ei edes paljoa asutusta. LP:n mukaan metsaisemmat Siperia-maisemat alkaisivat ennen Irkutskia, mutta jaa nahtavaksi.
Nyt Anni nukahti istualleen. Aamulla otettu suihku on enaa muisto vain, mutta junaan astumisen aikainen tappokuumuus on onneksi laantunut. Ilma on pilvinen, Lada vetaa isoa multakuormaa perakarryssa ikkunan takana.
Omskissa hoteli Molodjozhnajan aamiaishuoneessa 21.6. klo 5.55
"Mika on kollaasi?", kysyi Anni ristikontayttotarkoituksessa. Milla vastaa: "Jos tan blinin vaikka liimaa paperille ja maalaa vahan vesivareilla paalle, niin siina on kollaasi."
Taiteellisia aamupalafaktoja. Puolet aamiaisesta oli ovelasti piilotettu nurkan taakse joten pettymys oli valtaisa, kun olimme tankanneet leipapoydasta mahamme tayteen ja vasta sen jalkeen paljastui, etta aamiaiseen kuului myos hirmuinen herkkupoyta hedelmineen ja kauan kaivattuine maitotuotteineen. Poh.
Itikanpuremia kutittaa. Younet jaivat aika lyhyiksi hotellin siisteissa mutta tanakasti tupakalta tuoksahtavissa huoneissa, mutta ammattimaisella aamiaistankkauksella jaksaa taas. Rahkapatukan voimalla eteenpain.
Nyt suuntaamme valloittamaan Omskin kaupungin. Pilvista, mutta lamminta.
Taiteellisia aamupalafaktoja. Puolet aamiaisesta oli ovelasti piilotettu nurkan taakse joten pettymys oli valtaisa, kun olimme tankanneet leipapoydasta mahamme tayteen ja vasta sen jalkeen paljastui, etta aamiaiseen kuului myos hirmuinen herkkupoyta hedelmineen ja kauan kaivattuine maitotuotteineen. Poh.
Itikanpuremia kutittaa. Younet jaivat aika lyhyiksi hotellin siisteissa mutta tanakasti tupakalta tuoksahtavissa huoneissa, mutta ammattimaisella aamiaistankkauksella jaksaa taas. Rahkapatukan voimalla eteenpain.
Nyt suuntaamme valloittamaan Omskin kaupungin. Pilvista, mutta lamminta.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2007
Omskissa hotelli Molodjozhnajassa 20.6. klo 22.10
ELi kelo 01.10 paikallista aikaa.
Saavuimme Omskiin iltasella, juna oli sen tunnin myohassa suunnilleen. Asemalla, joka oli suuri ja mahtava, bongasimme valkoisen Volgan joka vei meidat ryostohintaan hotelliimme, joka ei nyt aivan keskustassa sijainnutkaan. No, Omsk on iso 1,3 miljoonan asukkaan kaupunki joten sekaan sopii. Jossain lahiossa siis ollaan. Taksikuski oli muuttanut tanne armeijan takia vuonna -56 ja jaanyt sille tielleen, eli ei tama hullumpi mesta voi olla. Koko ajan rakennetaan lisaa joka puolelle, oljyraha nakyy.
Hotelli on siisti ja ookoo kaikin puolin, kavimme ravintolassa syomassa, siella soivat ranskalaiset chansonit ja peilipallo loi tunnelmaa. Vaikea tajuta, etta olemme aika kaukana kotoa. Paivitan blogia erittain epaergnomisessa hotellin business-centerissa, nyt syoksyn tasta suihkuun ja unten maille. Huomenna Omskiin tutustumista ja iltapaivalla Irkutskiin. Tamanastisen perusteella voimme vain todeta seuraavaa:
Jos olet ikina harkinnut tata reissua, tee se.
Saavuimme Omskiin iltasella, juna oli sen tunnin myohassa suunnilleen. Asemalla, joka oli suuri ja mahtava, bongasimme valkoisen Volgan joka vei meidat ryostohintaan hotelliimme, joka ei nyt aivan keskustassa sijainnutkaan. No, Omsk on iso 1,3 miljoonan asukkaan kaupunki joten sekaan sopii. Jossain lahiossa siis ollaan. Taksikuski oli muuttanut tanne armeijan takia vuonna -56 ja jaanyt sille tielleen, eli ei tama hullumpi mesta voi olla. Koko ajan rakennetaan lisaa joka puolelle, oljyraha nakyy.
Hotelli on siisti ja ookoo kaikin puolin, kavimme ravintolassa syomassa, siella soivat ranskalaiset chansonit ja peilipallo loi tunnelmaa. Vaikea tajuta, etta olemme aika kaukana kotoa. Paivitan blogia erittain epaergnomisessa hotellin business-centerissa, nyt syoksyn tasta suihkuun ja unten maille. Huomenna Omskiin tutustumista ja iltapaivalla Irkutskiin. Tamanastisen perusteella voimme vain todeta seuraavaa:
Jos olet ikina harkinnut tata reissua, tee se.
Junassa, parin tunnin matka Omskiin, 20.6. klo 16.35
Juna on edelleen noin tunnin myohassa. Ja ihan juuttaan kuuma! Tata tama varmaan sitten tulee olemaan koko loppumatkan...?
Milla pakkaa reppua, Anni ja Viivi odottelevat omaa vuoroaan, minulla on kamat jo kasassa. Tunin paassa pitaisi olla perilla mutta ei nyt olla. Omskissa oloaika jaa nyt varsin lyhyeksi mutta ei voi mitaan. Ainakin se luvassa oleva suihku tuntuu aika hyvalle ajatukselle juuri nyt.
Eka junaetappi alkaa olla ohi ja tukevasti Siperian maaperalla ollaan. Ongelma on se, etta eletaan edellen aika vahvasti Moskovan aikaa vaikka taalla ollaan jo kolme tuntia sita edelle. No, jospa ensi yona saataisiin ajanlaskut kohdalleen.
Milla pakkaa reppua, Anni ja Viivi odottelevat omaa vuoroaan, minulla on kamat jo kasassa. Tunin paassa pitaisi olla perilla mutta ei nyt olla. Omskissa oloaika jaa nyt varsin lyhyeksi mutta ei voi mitaan. Ainakin se luvassa oleva suihku tuntuu aika hyvalle ajatukselle juuri nyt.
Eka junaetappi alkaa olla ohi ja tukevasti Siperian maaperalla ollaan. Ongelma on se, etta eletaan edellen aika vahvasti Moskovan aikaa vaikka taalla ollaan jo kolme tuntia sita edelle. No, jospa ensi yona saataisiin ajanlaskut kohdalleen.
Junassa Tjumenin jalkeen 20.6. klo 11.45
Mihin enaa voi luottaa, kun ei Lokakuun rautateihinkaan? Juna on 1,5 tuntia myohassa!
Aamun ohjattu ulkoilu oljybuumikaupunki Tjumenissa venyi pitkalle iltapaivaan. Oljybuumi ei valittynyt ainakaan asemalaiturille, ei ollut kummoinen mesta. Vaikka yksi Ernst&Young -kollega tepastelikin kaljakioskin nurkilla.
Aamulla vedettiin taas puurot ja pullakahvit ja Tjumenia odotellessa kauhisteltiin junan ikkunasta varsin surkeaan kuntoon paassytta puhelinlinjaa. Kaatuneita puita linjan paalla noin 50 metrin valein. Ylipaansa maisema on edelleen pohjoiskarjalainen, poheikkoa ja puskaa piisaa. Koska alkaa nayttaa Siperialta? Tai milta Siperia edes nayttaa? Vai ollaanko liian etelassa?
Kylat taalla nayttavat ihan yhta surkeilta, tai viela surkeimmilta, kuin vaikka itarajan takana Karjalassa. Jotenkin ei voi valttya ajatukselta, etta Venaja on edelleen ihan kehitysmaa. Hoitaisivat ensin omat takapihansa kuntoon ja alkaisivat vasta sitten hihhuloimaan naapureiden puolella.
Puolipilvinen ilma, lamminta. Aaamulla oli satanut vetta. Lojutaan pitkin poikin hyttia ja laiskotellaan. Talla menolla tavaraa on mukana aivan liikaa, jo kolmas paiva samassa likaisessa teepaidassa. Maailman lepppoisinta matkantekoa.
Aamun ohjattu ulkoilu oljybuumikaupunki Tjumenissa venyi pitkalle iltapaivaan. Oljybuumi ei valittynyt ainakaan asemalaiturille, ei ollut kummoinen mesta. Vaikka yksi Ernst&Young -kollega tepastelikin kaljakioskin nurkilla.
Aamulla vedettiin taas puurot ja pullakahvit ja Tjumenia odotellessa kauhisteltiin junan ikkunasta varsin surkeaan kuntoon paassytta puhelinlinjaa. Kaatuneita puita linjan paalla noin 50 metrin valein. Ylipaansa maisema on edelleen pohjoiskarjalainen, poheikkoa ja puskaa piisaa. Koska alkaa nayttaa Siperialta? Tai milta Siperia edes nayttaa? Vai ollaanko liian etelassa?
Kylat taalla nayttavat ihan yhta surkeilta, tai viela surkeimmilta, kuin vaikka itarajan takana Karjalassa. Jotenkin ei voi valttya ajatukselta, etta Venaja on edelleen ihan kehitysmaa. Hoitaisivat ensin omat takapihansa kuntoon ja alkaisivat vasta sitten hihhuloimaan naapureiden puolella.
Puolipilvinen ilma, lamminta. Aaamulla oli satanut vetta. Lojutaan pitkin poikin hyttia ja laiskotellaan. Talla menolla tavaraa on mukana aivan liikaa, jo kolmas paiva samassa likaisessa teepaidassa. Maailman lepppoisinta matkantekoa.
Junassa Permin jalkeen 19.6. klo 23.30
Paikallinen aika Moskova + 2 tuntia.
Uralin maisemat nayttavat erehdyttavasti Tuupovaaralta tai Tohmajarvelta,a inakin nailla leveysasteilla. Kaytiin ravintolavaunussa, juotiin pullo skumppaa ja syotiin seljankat. Sita ennen juotiin pullo skumppaa hytissa. Tassahan alkaa paasta tunnelmaan.
Permilaiset hyttyset olivat melko aggressiivisia, mutta lammin ilta oli kaunis. Tuli sellainen olo, etta vaikka tata kovin leppoisaa junailua voisi jatkaa vaikka ikuisuuden, on ihan hauskaa myos pysahtya ja jaada hetkeksi paikoilleen johonkin kaupunkiinkin. No, huomenna sitten Omsk.
Nyt ollaan vetaytymassa yopuulle, vaikka ketaan ei juuri nukuta. Kello on paikallista aikaa jo kaksi yolla.
Uralin maisemat nayttavat erehdyttavasti Tuupovaaralta tai Tohmajarvelta,a inakin nailla leveysasteilla. Kaytiin ravintolavaunussa, juotiin pullo skumppaa ja syotiin seljankat. Sita ennen juotiin pullo skumppaa hytissa. Tassahan alkaa paasta tunnelmaan.
Permilaiset hyttyset olivat melko aggressiivisia, mutta lammin ilta oli kaunis. Tuli sellainen olo, etta vaikka tata kovin leppoisaa junailua voisi jatkaa vaikka ikuisuuden, on ihan hauskaa myos pysahtya ja jaada hetkeksi paikoilleen johonkin kaupunkiinkin. No, huomenna sitten Omsk.
Nyt ollaan vetaytymassa yopuulle, vaikka ketaan ei juuri nukuta. Kello on paikallista aikaa jo kaksi yolla.
Balizino 19.6. klo 18.40
Toinen paivan ohjattu lkoilu. Taalla oli jo asemalla kaupantekomeininkia: ruoka-annoksia, piirakoita, paikallista balzamia, kukkakimppuja hyttia sulostuttamaan, kuivattua kalaa... Pimeeta viinaa ja pikkusuolaista. Suurin osa myyjista naytti sukupuoleen katsomatta melko pahasti alkoholisoituneilta.
Matka jatkuu. Jos Lonely Planetiin on uskominen, kohta pitaisi alkaa nakya Uralin maisemat.
Toistaiseksi nakyy pusikkoa.
Matka jatkuu. Jos Lonely Planetiin on uskominen, kohta pitaisi alkaa nakya Uralin maisemat.
Toistaiseksi nakyy pusikkoa.
Junassa juuri Kirovista lahdon jalkeen 19.6. klo 14.35
Eka stoppi Kirovissa, kaytiin laiturilla jaloittelemassa. Junasta ei tosiaan tieda, koska se lahtee liikkeelle, joten liian kauas ei kannata eksya. Leppoisa tunnelma ja lammin, aurinkoinen ilma, ei kuitenkaan liian kuuma. Ostettiin vetta ja nuudeleita. Tarjolla olisi ollut myos edustava valikoima pehmoleluja. Niita ei ostettu.
Loydettiin myos junan ravintolavaunu, kuljettiin sen ja platskartin (eli meidan hyttimatkustusta yhta luokkaa alemman vaunuluokan) halki. Oli elitistista tai ei, kylla tama hyttimatkailu tuntuu varsin miellyttavalta.
"Tammosista asiakirjoista mie tykkaan, niinku taa Paskakirja", sanoi Viivi asken. Alas fiktio!
Loydettiin myos junan ravintolavaunu, kuljettiin sen ja platskartin (eli meidan hyttimatkustusta yhta luokkaa alemman vaunuluokan) halki. Oli elitistista tai ei, kylla tama hyttimatkailu tuntuu varsin miellyttavalta.
"Tammosista asiakirjoista mie tykkaan, niinku taa Paskakirja", sanoi Viivi asken. Alas fiktio!
Junassa juuri Kirovista lahdon jalkeen 19.6. klo 14.35
Eka stoppi Kirovissa, kaytiin laiturilla jaloittelemassa. Junasta ei tosiaan tieda, koska se lahtee liikkeelle, joten liian kauas ei kannata eksya. Leppoisa tunnelma ja lammin, aurinkoinen ilma, ei kuitenkaan liian kuuma. Ostettiin vetta ja nuudeleita. Tarjolla olisi ollut myos edustava valikoima pehmoleluja. Niita ei ostettu.
Junassa juuri Kotelnichista lahdon jalkeen 19.6. klo 12.57
Juna lahti juuri jatkamaan kohti Uralia. Kaksi pikkupoikaa haravoi niitettya heinaa asemalla ja toinen saa heinankorresta loihdittua uskomattoman kovaaanisen vinkunan. Juuri mentiin Vjatka-joen yli.
Nukuttiin aamulla pitkaan. "Ihan niinku Lintsin Vekkulassa nukkuis", totesi Milla herattyaan. Kaikki saivat kuitenkin ilmeisesti riittavasti unta. Aamupaivalla purettiin rinkoista evaita ja shortseja, keitettiin puurot ja syotiin aamupalaa. Pullakahvit paalle. Paikallistettiin itsemme kartaltakin, ja nyt viestitellaan Suomeen, lueskellaan, jarjestellaan evaita ja taivastellaan pakkolomailun ihanuutta. Ilmeisesti nykyiseen hektiseen elamanmenoon tottuneille ainoa tapa olla tekematta mitaan on vangita itsensa olosuhteisiin, jossa yksinkertaisesti ei pysty tekemaan yhtaan mitaan.
Paitsi loikoa junan sangylla, katsella ikkunasta ohivilisevaa pusikkoa ja ajatella laiskoja ajatuksia. Tai pelata Heita sikaa -pelia, niin kuin Anni ja Milla tuossa alapunkalla.
Paivan ohjelmassa on ensimmainen ohjattu ulkoilu tunnin kuluttua Kirovissa, joka kai on nykyiselta nimeltaan Vjatka. Toivottavasti ei jaada junasta.
Nukuttiin aamulla pitkaan. "Ihan niinku Lintsin Vekkulassa nukkuis", totesi Milla herattyaan. Kaikki saivat kuitenkin ilmeisesti riittavasti unta. Aamupaivalla purettiin rinkoista evaita ja shortseja, keitettiin puurot ja syotiin aamupalaa. Pullakahvit paalle. Paikallistettiin itsemme kartaltakin, ja nyt viestitellaan Suomeen, lueskellaan, jarjestellaan evaita ja taivastellaan pakkolomailun ihanuutta. Ilmeisesti nykyiseen hektiseen elamanmenoon tottuneille ainoa tapa olla tekematta mitaan on vangita itsensa olosuhteisiin, jossa yksinkertaisesti ei pysty tekemaan yhtaan mitaan.
Paitsi loikoa junan sangylla, katsella ikkunasta ohivilisevaa pusikkoa ja ajatella laiskoja ajatuksia. Tai pelata Heita sikaa -pelia, niin kuin Anni ja Milla tuossa alapunkalla.
Paivan ohjelmassa on ensimmainen ohjattu ulkoilu tunnin kuluttua Kirovissa, joka kai on nykyiselta nimeltaan Vjatka. Toivottavasti ei jaada junasta.
Junassa Moskovasta lahdon jalkeen 19.6. klo 00.15
Satu ja Pia olivat kuin olivatkin Moskovassa vastassa. Ja nauroivat makeasti. Ilmeisesti naytamme todellakin kamelikaravaanilta rinkkoinemme.
Kaytiin asemalla syomassa blinit ja juomassa oluet, Pia varusti retkikuntamme hyodyllisella laksiaislahjalla eli kahdella isolla tonkallisella vetta. Sitten siirryttiin Leningradin asemalta Jaroslavin asemalle ja OIKEAAN junaan. Ihan sopo venalainen perusjuna, siisti ja nuhjuisen kodikas. Sanoimme hellat jaahyvaiset S&P>lle (venalainen vaunutoveri totesi halailua katsellessaan, etta aivan kuin eroaisitte iaksi...) ja sitten juna jo nytkahtikin liikkeelle ja olimme ihan oikeasti matkalla kohti Siperiaa. Ilta pimeni, junan ikkunasta puhalsi viilea tuuli kun puksutimme Moskovan esikaupunkien halki.
Hytti jarjestykseen, rinkat alapunkkien alle, pakollinen vessavierailu ja pikkuhiljaa unten maille. Reissun eka paiva takana ja tahan asti sujunut kaikki suorastaan loistavasti. Katsotaan, miten huominen eka junapaiva sujuu.
Kaytiin asemalla syomassa blinit ja juomassa oluet, Pia varusti retkikuntamme hyodyllisella laksiaislahjalla eli kahdella isolla tonkallisella vetta. Sitten siirryttiin Leningradin asemalta Jaroslavin asemalle ja OIKEAAN junaan. Ihan sopo venalainen perusjuna, siisti ja nuhjuisen kodikas. Sanoimme hellat jaahyvaiset S&P>lle (venalainen vaunutoveri totesi halailua katsellessaan, etta aivan kuin eroaisitte iaksi...) ja sitten juna jo nytkahtikin liikkeelle ja olimme ihan oikeasti matkalla kohti Siperiaa. Ilta pimeni, junan ikkunasta puhalsi viilea tuuli kun puksutimme Moskovan esikaupunkien halki.
Hytti jarjestykseen, rinkat alapunkkien alle, pakollinen vessavierailu ja pikkuhiljaa unten maille. Reissun eka paiva takana ja tahan asti sujunut kaikki suorastaan loistavasti. Katsotaan, miten huominen eka junapaiva sujuu.
Junassa melkein Tverissa 18.6. klo 19.45
Tulemme ilmeisesti Tveriin. Mielettoman hieno sateenkaari nakyy junan ikkunasta, kaikki varit tosi kirkkaita. Uskomaton naky.
Matka sujuu leppoisasti. Ostettiin ohikulkevasta "ravintolakarrysta" bisset. Nukutaan vuorotellen. Odotellaan, etta paastaisiin Omskiin menevaan kotijunaan potkottelemaan.
Sarianna oli saattamassa Helsingissa, Panu lahetti virtuaalivilkutuksen Pietarissa ja nyt odotellaan, onko Moskovassa ketaan vastassa ja saattelemassa seuraavaan junaan. Omskissa tuskin on kovinkaan suurta vastaanottokomiteaa?
Tassa maassa on uskomattoman rumaa. Ainakin kaikki ihmisen tekema. Luonto sen sijaan on mukiinmenevaa, takaisen alavaa, siella taalla pienia kylia jokien varsilla.
Ja pusikkoa.
Matka sujuu leppoisasti. Ostettiin ohikulkevasta "ravintolakarrysta" bisset. Nukutaan vuorotellen. Odotellaan, etta paastaisiin Omskiin menevaan kotijunaan potkottelemaan.
Sarianna oli saattamassa Helsingissa, Panu lahetti virtuaalivilkutuksen Pietarissa ja nyt odotellaan, onko Moskovassa ketaan vastassa ja saattelemassa seuraavaan junaan. Omskissa tuskin on kovinkaan suurta vastaanottokomiteaa?
Tassa maassa on uskomattoman rumaa. Ainakin kaikki ihmisen tekema. Luonto sen sijaan on mukiinmenevaa, takaisen alavaa, siella taalla pienia kylia jokien varsilla.
Ja pusikkoa.
Pietarissa 18.6. klo 15.20
Moskovan asemalla torttukahveilla, Marge Simpson (Millan rinkan lempinimi) kumppaneineen istuvat kanssamme kahvipoydassa. Eka siirtymataival Hki-Pietari sujui vaivatta, Sibeliuksessa oli maittavia lihapullia ja tirsatkin ehdittiin ottaa.
Paastiin metrolla mukavasti asemalta toiselle, Anni tosin vahan jumitti metroportteihin, mutta siitakin selvisimme kunnialla. Ylilevea kuljetus.
Viivin matkalukeminen, venajan verbisanakirja, ei ainakaan toistaiseksi ole saavuttanut kovin suurta suosiota, mutta ehka se tasta viela matkan edetessa alkaa innostaa?
Kohta hyppaamme Avrora-junaan ja suuntaamme kohti piakaupunkia. Marge tuskin malttaa odottaa.
-------------
Tekninen lisays: Siperialaisissa tietokoneissa ei ole skandeja enka jaksa kikkailla koodien kanssa, joten pahoittelen vokaaliemme lievaa vaarinkayttoa. Otsikoissa ilmoitetut ajat ovat Moskovan aikaa, jonka mukaan kaikki Venajan junat aikavyohykkeesta huolimatta kulkevat.
Paastiin metrolla mukavasti asemalta toiselle, Anni tosin vahan jumitti metroportteihin, mutta siitakin selvisimme kunnialla. Ylilevea kuljetus.
Viivin matkalukeminen, venajan verbisanakirja, ei ainakaan toistaiseksi ole saavuttanut kovin suurta suosiota, mutta ehka se tasta viela matkan edetessa alkaa innostaa?
Kohta hyppaamme Avrora-junaan ja suuntaamme kohti piakaupunkia. Marge tuskin malttaa odottaa.
-------------
Tekninen lisays: Siperialaisissa tietokoneissa ei ole skandeja enka jaksa kikkailla koodien kanssa, joten pahoittelen vokaaliemme lievaa vaarinkayttoa. Otsikoissa ilmoitetut ajat ovat Moskovan aikaa, jonka mukaan kaikki Venajan junat aikavyohykkeesta huolimatta kulkevat.
maanantai 18. kesäkuuta 2007
Matkareitti
Tässä vielä kaikille kiinnostuneille, lähiomaisille ja muillekin tahoille tiedoksi matkasuunnitelmamme. Pyrkimystä on siihen, että Omskista, Irkutskista ja Mongoliasta sekä tietenkin päätepisteestämme Pekingistä päivitämme blogia. Jää nähtäväksi.
Maanantai 18.6.
Aamulla Sibelius-junalla Helsingistä Pietariin, Pietarissa Suomen asemalta vaihto Moskovan asemalle ja päiväjunalla Moskovaan. Illalla Moskovassa, aseman vaihto Leningradin asemalta Jaroslavin asemalle ja kello 22.55 Omskiin lähtevään junaan.
Tiistai 19.6.
Junassa.
Keskiviikko 20.6.
Saapuminen Omskiin 2700 kilometriä myöhemmin, kello 17.50 Moskovan aikaa eli 20.50 paikallista aikaa.
Torstai 21.6.
Omskissa. Iltapäivällä junaan ja kohti Irkutskia.
Perjantai 22.6.
Junassa. Tulossa siis epäilemättä ikimuistoinen juhannus.
Lauantai 23.6.
Saapuminen Irkutskiin 1.45 Moskovan aikaa eli 5.45 paikallista aikaa. Moskovaan on matkaa viitisentuhatta kilometriä.
Aamuvirkkuasenteella kohti Baikal-järveä. Patikointia ja telttayö Baikalilla. Uiminen järvessä lisää kuulemamme mukaan elinikää 25 vuodella, toivottavasti jäät ovat siis jo lähteneet.
Sunnuntai 24.6.
Patikkaretki jatkuu. Paluu takaisin sivistyksen pariin Irkutskiin, jossa yövymme.
Maanantai 25.6.
Irkutskissa edelleen. Iltajunalla jatketaan kohti Mongoliaa ja Ulan Batoria.
Tiistai 26.6.
Junassa jälleen.
Keskiviikko 27.6.
Saapuminen illalla Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. Paikallinen valuutta on nimeltään tögrög. Yöpyminen motellissa, jota Lonely Planet ei ehdottomasti suosittele kenellekään.
Torstai 28.6.
Ulan Batorissa, yö tarkoitus viettää jurtassa.
Perjantai 29.6.
Ulan Batorissa edelleen.
Lauantai 30.6.
Jatkamme Ulan Batorista viimeiselle junaetapillemme kohti Pekingiä. Edellyttäen, että mongolialainen matkatoimisto on lupauksensa mukaan hoitanut meille liput haluamaamme junaan. Ainakin joku mongooli on tällä hetkellä 460 taalaa rikkaampi.
Sunnuntai 1.7.
Saapuminen määränpäähämme Pekingiin.
Maanantai 2.7.
Pekingissä.
Tiistai 3.7.
Alustavan suunnitelman mukaan Kiinan muurille.
Keskiviikko 4.7.
Pekingissä.
Torstai 5.7.
Pekingissä.
Perjantai 6.7.
Suomeen sinivalkoisin siivin. Paitsi Anni, joka sankarillisesti lentää Vietnamiin ja hyppää siellä uudelleen junaan.
Maanantai 18.6.
Aamulla Sibelius-junalla Helsingistä Pietariin, Pietarissa Suomen asemalta vaihto Moskovan asemalle ja päiväjunalla Moskovaan. Illalla Moskovassa, aseman vaihto Leningradin asemalta Jaroslavin asemalle ja kello 22.55 Omskiin lähtevään junaan.
Tiistai 19.6.
Junassa.
Keskiviikko 20.6.
Saapuminen Omskiin 2700 kilometriä myöhemmin, kello 17.50 Moskovan aikaa eli 20.50 paikallista aikaa.
Torstai 21.6.
Omskissa. Iltapäivällä junaan ja kohti Irkutskia.
Perjantai 22.6.
Junassa. Tulossa siis epäilemättä ikimuistoinen juhannus.
Lauantai 23.6.
Saapuminen Irkutskiin 1.45 Moskovan aikaa eli 5.45 paikallista aikaa. Moskovaan on matkaa viitisentuhatta kilometriä.
Aamuvirkkuasenteella kohti Baikal-järveä. Patikointia ja telttayö Baikalilla. Uiminen järvessä lisää kuulemamme mukaan elinikää 25 vuodella, toivottavasti jäät ovat siis jo lähteneet.
Sunnuntai 24.6.
Patikkaretki jatkuu. Paluu takaisin sivistyksen pariin Irkutskiin, jossa yövymme.
Maanantai 25.6.
Irkutskissa edelleen. Iltajunalla jatketaan kohti Mongoliaa ja Ulan Batoria.
Tiistai 26.6.
Junassa jälleen.
Keskiviikko 27.6.
Saapuminen illalla Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. Paikallinen valuutta on nimeltään tögrög. Yöpyminen motellissa, jota Lonely Planet ei ehdottomasti suosittele kenellekään.
Torstai 28.6.
Ulan Batorissa, yö tarkoitus viettää jurtassa.
Perjantai 29.6.
Ulan Batorissa edelleen.
Lauantai 30.6.
Jatkamme Ulan Batorista viimeiselle junaetapillemme kohti Pekingiä. Edellyttäen, että mongolialainen matkatoimisto on lupauksensa mukaan hoitanut meille liput haluamaamme junaan. Ainakin joku mongooli on tällä hetkellä 460 taalaa rikkaampi.
Sunnuntai 1.7.
Saapuminen määränpäähämme Pekingiin.
Maanantai 2.7.
Pekingissä.
Tiistai 3.7.
Alustavan suunnitelman mukaan Kiinan muurille.
Keskiviikko 4.7.
Pekingissä.
Torstai 5.7.
Pekingissä.
Perjantai 6.7.
Suomeen sinivalkoisin siivin. Paitsi Anni, joka sankarillisesti lentää Vietnamiin ja hyppää siellä uudelleen junaan.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2007
Lähdön tunnelmia
Tapahtui huhti-touko-kesäkuussa: Matkan suunnittelua sekä nokakkain erinäisissä pääkaupunkimme ravitsemusliikkeissä että sähköpostin välityksellä. Matkareitti ehti muuttua pariin kertaan kun salaperäinen juna numero 14 ei kulkenutkaan. Lippujen hankkiminen etukäteen aiheutti lievää päänvaivaa: venäläiset alkavat myydä lippuja juniin vasta 45 päivää ennen niiden lähtöä, joten vapun tienoilla Moskovasta pystyi ostamaan liput vasta Omskiin asti. Ystävällinen matkatoimisto-Anatoli tuli hätiin ja varsin mielenkiintoisen tutun-tutun-tuttuverkosto -operaation kautta saimme varattua ja maksettua lippumme Ulan Batoriin asti. Liput saapuivat Helsinkiin asiaankuuluvasti Tolstoi-junalla. Viimeinen pätkä Mongoliasta Kiinaan oli jäädä ns. herran haltuun, mutta jos mongolialaisiin matkatoimistoihin on luottaminen, pitäisi meillä olla Ulan Batorissa odottamassa myös piletit Pekingiin.
Ja tänään olemme lähtökuopissa. Elämä-nimisen härdellin ansiosta vielä hetki sitten kaikilla oli tavarat jotakuinkin pakkaamatta, mutta toivottavasti huomisaamuna rinkat ovat täynnä oikeanlaisia varusteita, pikapuuroa ja Savetteja.
Siperia, täältä tullaan.
Ja tänään olemme lähtökuopissa. Elämä-nimisen härdellin ansiosta vielä hetki sitten kaikilla oli tavarat jotakuinkin pakkaamatta, mutta toivottavasti huomisaamuna rinkat ovat täynnä oikeanlaisia varusteita, pikapuuroa ja Savetteja.
Siperia, täältä tullaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)